1500–1600-lukujen vaihteessa kehittynyt monitaiteellinen esitysmuoto, jota 1600-luvun mittaan alettiin kutsua oopperaksi, levisi hovien ja ylimpien yhteiskuntaluokkien välityksellä 1700-luvulla ympäri Eurooppaa. Vuosisadan alkupuolella noin 35 teatterirakennusta eri puolilla Eurooppaa uusittiin tai rakennettiin oopperan tarpeita vastaaviksi, ja vuosisadan jälkipuoliskolla uusia oopperanäyttämöitä rakennettiin noin 140 (Baker 2013, 43, 67). Niiden perusmalli pohjautui Venetsian 1600-luvun alun oopperataloihin: sali oli suorakaiteen muotoinen, parvien rivistöt muodostivat U:n tai hevosenkengän muotoisen katsomon, jonka permannolla oli istumapaikkoja. Tietomme 1700-luvun näyttämöistä ja niiden käytännöistä keskittyvätkin pitkälti juuri oopperaan, sillä monet hoviesitykset dokumentoitiin hyvin.

Näyttämökoneisto ja -estetiikka perustuivat vielä pitkälti niihin innovaatioihin, jotka Giuseppe Torelli oli 1600-luvun alkupuolella viimeistellyt Venetsiassa ja lanseerannut hieman myöhemmin Ranskaankin: kulissivaunu-järjestelmä sivukulisseja varten sekä takanäyttämön perspektiivinäkymä. 1600-luvun jälkipuolen hovioopperan käytännöistä saa hyvän kuvan Wieniin, oopperamaailman uuteen pääkaupunkiin 1668 valmistuneesta hovioopperatalosta, joka monien muiden teatteritalojen tavoin kuitenkin tuhoutui pian tulipalossa. Sen katsomo aitioiksi jaettuine parvineen oli vielä suorakaiteen muotoinen. Hallitsijan paikka sijaitsi korokkeella etupermannolla, jonka erotti korotetusta näyttämöstä kaitein erotettu orkesteriaitio.

Wienin teatterin suunnitteli Lodovigo Burnacini (1636–1707), joka oli työskennellyt Wienissä italialaisen lavastajaisänsä Giovanni Burnacinin seuraajana.

Vuonna 1668 avatun Wienin hovioopperan myötä Wienistä tuli Euroopan ehkä merkittävin oopperakeskus. Teatterin suunnitteli italialainen Ludovigo Burnocini. Italiaisen renessanssikäytännön mukaan hallitsijan paikka katsomossa oli permannon etualalla oleva koroke, josta katsottuna lavastuksen valeperspektiivi näyttäytyi täydellisimmillään. Venetsian kaupallisista oopperataloista periytyvät katsomoa kiertävät parvet ennakoivat 1700-luvun yleiseurooppalaista käytäntöä. Franz Geffelsin väritetty kuvakaiverrus esittää oopperatalon avajaisesitystä. Musiksammlung der Österreichishen Nationalbibliothek, Wien (Baker 2013, 31)

Teatterin vihkiäisissä esitetty ooppera Il Pomo d’oro (Kultainen omena) oli mahdollisesti 1600-luvun loppupuolen kohutuin näyttämöspektaakkeli. Tähän kreikkalaisen mytologian Kauniista Helenasta kertovaan oopperaan Lodovigo Burnacini suunnitteli peräti 33 lavastekertaa, jotka edellyttivät mittavia koneistoja. Finaalissa kolme balettiryhmää tanssi näyttämöllä, yksi taivaissa, yksi meressä ja yksi maan päällä. Esitys on dokumentoitu, sillä ajan hovikäytännön mukaan siitä julkaistiin komea juhlakirja, jossa on libreton lisäksi peräti parikymmentä väritettyä kuvakaiverrusta Burnacinin näyttämökuvista.

Barokin aikakauden ehkä suurimuotoisin oopperaspektaakkeli, Antonio Cestin Il pomo d’oro (Kultainen omena) esitettiin 1668 Wienin uuden hovioopperan avajaisproduktiona. Oopperatalon ja lavastusten suunnittelusta vastasi Ludovico Burnacini, joka levitti italialaista näyttämäestetiikkaa ja -tekniikkaa saksalaiselle kielialueelle. Oopperaan kuului yhteensä 24 näyttävää kohtausta, jotka Fransisco Scabba taltioi väritettyihin grafiikanlehtiin. Ne toimivat esikuvina, kun oopperaa esitettiin eri puolilla Eurooppaa. ©Victoria & Albert Museum, London

Hengeltään Il Pomo d’oro kuuluu vielä 1600-luvun perinteeseen. Teoksen aihe on peräisin antiikin Kreikan mytologiasta ja sen poikkeuksellisen mahtavissa näyttämökuvissa hyödynnettiin vielä renessanssista periytyvää keskeisperspektiiviä, tosin höystettynä useilla lennätys- ja luukkulaitteilla.

Oopperamaailmassa uudet tuulet alkoivat puhaltaa 1700-luvun mittaan, kun tyylilajista, jota nykyään kutsutaan nimellä opera seria (”vakava ooppera”), tuli muodikkain oopperalaji.

Mytologiset aiheet menettivät suosiotaan, ja uusien opera serioiden eli ”sankarioopperoiden” aiheet poimittiin usein Kreikan ja Rooman historiasta. Niiden keskiössä on yleensä hallitsija, jonka eettisiä ja/tai lemmen ongelmia oopperat käsittelivät. Hallitsija esitettiin useimmiten varsin mairittelevassa valossa, elettiinhän Euroopassa juuri yksinvaltiuden huippukautta. Opera seriaa voikin verrata hovin peilikuvaan. Hovilaiset ja aristokraatit istuivat katsomossa joustamattoman arvohierarkian mukaisesti tarkkaa hovietikettiä noudattaen. Näyttämöllä he näkivät samat eleet, juonittelut ja problematiikat kuin omassa elinympäristössään, tosin elämää suuremmassa muodossa.

Tämän tyylin vaikutusvaltaisin libretisti tunnetaan taiteilijanimellä Pietro Metastasio (1698–1782). Hän lienee ollut kaikkien aikojen juhlituin libretisti, jota arvostettiin nimenomaan lyömättömänä runoilijana. Metastasion suosiosta kertoo se, että yhden ja saman hänen librettonsa saattoi säveltää jopa viitisenkymmentä säveltäjää eri puolilla Eurooppaa. Päinvastoin kuin nykyään, oopperan arvostetuin tekijä oli runoilija, ei säveltäjä. Jopa lavastaja ja näyttämökoneiston suunnittelija, macchinista, mainittiin ohjelmavihkosissa useimmiten ennen säveltäjää. Metastasio vakiinnutti vakavan sankarioopperan librettotyypin ja toisti sitä loputtomiin. Oopperat olivat yleensä kolminäytöksisiä. Päärooleja oli yleensä kuusi, joista useimmiten vain kolme oli näyttämöllä yhtä aikaa. Kullakin oli omat tunnetiloja varioivat da capo -aariansa sekä kohtauksen sisällön summaavat ja samalla tulevia tapahtumia ennakoivat poistumisaariansa. Kuoro esiintyi tavallisesti vain näytösten alussa ja lopussa. Palvotuimpia laulajia olivat kansainväliset kastraattitähdet, jotka koristelivat aarioita improvisaatioillaan.