Useat Bibienat toimivat aktiivisesti myös teatteriarkkitehteina. Giuseppe Bibienasta (1669–1757) sanotaan, että hän suunnitteli Italiaan enemmän oopperataloja kuin yksikään toinen arkkitehti. Hänen mestariteoksenaan pidetään Bayreuthin vanhan hovioopperan (Markgräfliches Opernhaus) katsomoa Saksassa. Se havainnollistaa osuvasti, kuinka näyttämön barokkiset muodot valtasivat myös katsomotilat. Koko interiöörille on ominaista barokille tyypillisten kuperien ja koverien muotojen sekä kullatusta stukosta valmistettujen koristeköynnösten ylenpalttisuus. Omalla parvellaan, suoraan vastapäätä näyttämöä, sijaitsee kunniapaikalla hallitsijan aitio. Se on kuin oma pienoisnäyttämönsä, minkä vuoksi aitio vetikin yleisön huomiota puoleensa siinä missä varsinainen näyttämöaukkokin. Yleisön olikin mahdollista seurata muissa katsomon osissa tapahtuvaa sosiaalista draamaa tarkasti, sillä katsomossa oli aikakauden yleisen käytännön mukaan täysi valaistus koko esityksen ajan.
Vaikka 1700-luvun oopperataloja on säilynyt kymmeniä, vain yhdessä niistä on enää jäljellä alkuperäinen näyttämökoneisto. Kyse on pienestä hovioopperasta Drottningholmin palatsialueella Tukholman lähellä. Vuonna 1766 rakennettu oopperatalo suljettiin – käytännössä unohdettiin – ja säilyi siten alkuperäisessä asussaan aina 1920-luvulle asti. Drottningholmin ooppera toimii nykyään teatterimuseona ja näyttämönä, jossa esitetään 1600–1700-lukujen ooppera- ja tanssiteoksia aikakautensa näyttämötekniikalla ja -estetiikalla. Alkuperäisen puisen näyttämökoneistonsa lisäksi Drottningholmin toinen teatterihistoriallinen aarre on Carlo Bibienan (1728–1787) suunnittelemat alkuperäiset kulissisarjat.
Vaikka Drottningholmin teatteri on kooltaan suhteellisen vaatimaton, sen koneisto antaa erinomaisen kuvan siitä, miten barokkinäyttämö monitaiteellisena taikalaatikkona toimi. Se häkellyttää nykyaikaiseenkin näyttämötekniikkaan tottuneen katsojan. Silmänräpäyksessä tapahtuvat näyttämäkuvan vaihdot suoritetaan koneistolla, joka vastaa Torellin laitteistoa 1600-luvulta. Lattiaan uurrettuja kapeita aukkoja pitkin rullataan tankovaunu-järjestelmän varassa vaihdettavat sivukulissit. Etunäyttämöllä on neljä ryhmää neljän uran aukkoja, mikä mahdollistaa neljä nopeaa kulissivaihtoa.
Takanäyttämöllä uria on vähemmän. Kattokulissit laskeutuvat ylhäältä ja ne sopivat aina sivukulisseihin. Myös monenlaiset pilvimuodostelmat lasketaan ylhäältä. Niitä ovat esimerkiksi näyttämöä kehystävät pilvet, hissin lailla toimiva roolihenkilöä kannattava pilvirykelmä, joka avautuu, sekä yksittäisten hahmojen lennättämiseen tarkoitetut, eri tavoin leijuvat pilvet.
Drottningholmin teatterissa roolihenkilöt ja lavaste-elementit voivat nousta näyttämön alta näyttämölle liu’uttamalla avattavien ja suljettavien lattialuukkujen kautta. Takanäyttämöllä on puolestaan oma tilansa siirrettävälle merikoneelle. Meri saadaan aaltoilemaan ja myrskyämään pyörittämällä korkkiruuvimaisia telineitä, joihin on pingotettu kangasputkia. Näyttämökoneiston yhteyteen liittyy myös valaistuksen säätelyjärjestelmä. Sen avulla sivukulissien taakse jääviä kynttilä- ja öljylampputorneja voidaan kääntää näyttämöä kohti tai siitä poispäin. Alaramppivalojen rivistöä voidaan puolestaan nostaa ja laskea valon tarpeen mukaan. Vanhat valolähteet on nykyään korvattu niitä tarkkaan jäljittelevillä sähkölampuilla. Näyttämöaukko on mahdollista peittää ylhäältä laskettavalla rullattavalla esiripulla. Kaikki nämä toiminnot koordinoidaan hamppuköysillä, joita kontrolloidaan käsivintturien ja rumpuakselien avulla näyttämön ylä- ja alapuolella. On arvioitu, että kaikkien laitteiden samanaikaiseen käyttöön tarvittiin yhteensä 42 näyttämömiestä.
Drottningholmin teatterin näyttämökoneisto on kokonaan puusta, samoin kuin sen katsomo, joka on tosin marmoroitu maalaamalla ja koristeltu stukolla sekä paperimassalla. Teatterin akustiikka on loistava, minkä vuoksi sitä käytetään usein vanhan musiikin äänityspaikkana. Oman lisänsä teatterin akustisiin ominaisuuksiin antavat sylinterimäisen pyöritettävä, tuulen viuhuntaa imitoiva tuulikone sekä orkesterin yläpuolelle ullakolle kätketty ukkoskone. Se on kivillä täytetty kourumainen laatikko, joka välikattoon iskeytyessään simuloi koko taloa tärisyttävää ukkosen jyrähdystä. Laitteista oli eri teattereissa erilaisia versioita. Esimerikiksi Parman herttuallisessa teatterissa niihin kuului vielä herneillä tai pavuilla täytetty puuputki, jota käännettäessä syntyi sateen ääni. (Tarkempi kuvaus näyttämökoneistosta löytyy lähteessä Drottningholm Court Theatre: Its Advent, fate and preservation 1993, 74–97.)
