1700-luvulle tultaessa eurooppalaiset puheteatterit ja niiden näyttämöt alkoivat yhdenmukaistua. Nyrkkisääntönä voi pitää, että niiden näyttämöt olivat pienempiä ja näyttämölaitteiltaan niukempia kuin oopperataloissa, joissa renessanssista ja barokista periytyviä näyttämökoneistoja käytettiin edelleen täydellä teholla. Vaikutusvaltaisimmaksi puheteatteritraditioksi oli kohonnut ranskalainen ”ylevöitetty” tragedia, joka oli muotoideaalina omaksuttu ympäri Eurooppaa. Se noudatti uusklassisia ihanteita. Näytelmien muoto oli ankara, mikä johtui tarkasta runomitasta ja ennen kaikkea Aristoteleen ajan, paikan ja toiminnan yhteyden dogmaattisesta uudelleen tulkinnasta. Klassista tragediaa alettiinkin vastustaa sekä Ranskassa että saksalaisella kielialueella 1700-luvun lopulla. Saksassa haluttiin vähitellen jo irtautua Ranskan kulttuurivaikutuksesta ja löytää oma kansallisempi tyyli jo ennen saksalaisen nationalismin varsinaista ensimmäistä aaltoa Napoleonin sotien yhteydessä 1800-luvun alussa. Saksalaiset Sturm und Drang (”Myrsky ja kiihko”) -kirjailijat löysivätkin uuden henkisen esikuvansa Shakespearen draamojen avoimesta muodosta, joka ei noudattanut aristotelista kolmiyhteyttä.
Ranskalaisen uusklassisen ohjelmiston päänäyttämönä voi pitää Comédie-Françaisea, joka perustamisestaan vuodesta 1689 saakka on säilyttänyt asemansa ohjelmiston ja sen esityskäytäntöjen keskeisimpänä vaalijana. Vanhemman ranskalaisen tradition mukaisesti teatteri oli tennishallin tapainen suorakaiteen muotoinen sali, johon rakennettiin U:n muotoinen katsomo parvineen. Rakennus on aikojen kuluessa kokenut monta muodonmuutosta. Kuitenkin sen varhaisimmassa versiossa näyttämö oli noin 12 metriä syvä ja noin 16 metriä leveä. Suuri osa näyttämöä työntyi etunäyttämönä katsomon puolelle. Näyttämöaukon taakse jäänyttä osaa käytettiin lähinnä lavastettuna taustana. Näyttämökoneistoon kuuluivat liikuteltavat sivukulissit ja taustakulissit sekä takaosa mahdollista perspektiivinäkymää varten. Ajan, paikan ja toiminnan ykseyden vaatimus edellytti harvemmin näyttämökuvan vaihdoksia. Eräänlainen yleisluontoinen näyttämökuva saattoi pienin muutoksin riittää kokonaisen tragedian esittämiseen. Lavastus kuvasi esimerkiksi palatsin salia tai pihaa, jolloin tapahtumapaikan muutokseksi riitti esimerkiksi oven tai portin vaihto. Komedian lavastukseksi puolestaan riitti huone, jossa oli yleensä neljä ovea.
Englannissa puhenäyttämöiden kehitys oli samankaltaista kuin Ranskassa. Italialainen näyttämötyyppi yleistyi myös siellä 1600-luvun puolivälissä. Myös Englannissa teattereiden suorakaiteen muotoinen perusmuoto periytyi tennishalleista. Lontoon perinteikäs Drury Lane -teatteri rakennettiinkin vanhan tennishallin paikalle. Drury Lanen ensimmäinen versio vuodelta 1672 oli kooltaan melko vaatimaton: katsojia sinne mahtui vain 650. Samoin kuin varhaisessa Comédie-Française’ssa myös Drury Lane -teatterin laaja etunäyttämö vei suuren osan katsomon permantopaikkojen tilasta. Englannissa puheteattereissa, päin vastoin kuin oopperoissa, ei yleensä käytetty kulissivaunu-järjestelmää. Sen sijaan vanhemman käytännön pohjalta kulisseja liu’utettiin näyttämön lattiaan koverrettuja uria pitkin.
