Merkittävä 1700-luvun lopun lavastustaiteen ja laajemminkin näyttämöllisen ajattelun uudistaja oli ranskalaissyntyinen, mutta pääasiassa Englannissa toiminut maalari ja teatterin visualisoija Philip James de Loutherbourg (1714–1812). Alun perin hän oli erikoistunut meri- ja luonnonmullistusaiheisiin maalauksiin. Vuonna 1771 David Garrick kiinnitti de Loutherbourgin vastaamaan Drury Lane -teatterin lavastuksista, näyttämökoneistosta, valaistuksesta ja puvustuksesta. Pesti oli poikkeuksellinen, sillä yhtä kokonaisvaltaista pyrkimystä näyttämön visuaaliseen suunnitteluun on aiemmilta ajoilta tuskin tiedossa.
Garrickin näyttämöuudistukset raivasivat tilaa näyttämöspektaakkelin kehitykselle. Kolme vuotta sen jälkeen, kun Garrick oli 1762 eliminoinut yleisön pois näyttämöltä hän poisti näyttämöltä myös kattokruunut. Näin oli mahdollista luoda kokonaisvaltainen näyttämökuva. Tämän haasteen de Loutherbourg täytti kolmeksi vuosikymmeneksi. Hän oli kuitenkin jo luopunut renessanssin ja barokin geometriaan perustuvasta keskeis- tai kulmaperspektiivistä. Hänen keinonsa olivat maalauksellisemmat ja realistisemmat. De Loutherbourg käytti edelleen – jo valolähteiden kätkemiseksi – sivukulisseja, mutta nyt ne saattoivat muodostaa epäsäännöllisiä metsikkö- ja kalliomuodostelmia. Huimaava syvyysvaikutelma synnytettiin avaamalla kulissiyksiköihin aukkoja, joista avautui jälleen uusia näkymiä. Apuna hän käytti esimerkiksi rakennusten tai vaikkapa laivojen pienoismalleja, jotka pienenivät näyttämön takaosaa kohti.
Romanttisrealistiset näkymänsä de Loutherbourg silasi tarkkaan suunnittelulla valaistuksella, jossa hän käytti värillisten silkki- ja lasisuodattimien läpi heijastettua kynttilän tai öljylampun valoa. Takaa valaistut, läpikuultavat taustafondit korostivat maalauksellista tyyliä. Hän loi voimakkaita sään ja tunnelman muutoksia vaihtelemalla valaistusta ja sen sävyjä, kuten auringon nousuja ja laskuja, kuutamon valon tai myrskyjä. Erityisen taitavasti hän osasi kuvata vettä, myrskyävää merta ja vesiputouksia. Harsomaisille kankaille maalatut yksityiskohdat, kuten puiden lehdet tai kukat saattoivat vaihtaa väriä riippuen siitä, valaistiinko ne edestä vai takaa. Lopputuloksena syntyi lukuisilla detaljeilla ja väreillä ladattuja vahvan tunnelmallisia näyttämökuvia, joiden tyyliä voi luonnehtia romanttiseksi realismiksi. Lontoon spektaakkelinnälkäinen teatteriyleisö osoitti niille myrskyisästi suosiotaan. Näyttämökuva ei enää toiminut näyttelijöiden taustana, vaan se ympäröi heidät.
Vuonna 1781 de Loutherbourg esitteli yksityistalonsa salissa uutuuden, kehittämänsä Eidophusikon-näyttämön. Termin voinee kääntää suunnilleen ”luonnon kuvaksi”. Se oli näyttämöaukollinen pienoisnäyttämö, jonka leveys oli pari metriä ja syvyys kolmisen metriä. Tällä näyttämöllä hän sovelsi pienoiskoossa kaikkia Drury Lanen suuressa teatterissa aiemmin käyttämiään keinoja. Hän otti käyttöön pian myös 1782 patentoidun Argand-lampun, jonka valoteho vastasi useaa kynttilää. Hän loihti näyttämölle eläviä maalauksia läpikuultavin pienoiskulissein, pienoismallein ja tarkoin valonvaihdoksin. Itse hän mainosti esityksiään ”erilaisten luonnonilmiöiden imitaatioiksi elävien kuvien avulla”.
Koska de Loutherbourgin kotiteatterin saliin mahtui kerrallaan vain parikymmentä katsojaa, hän järjesti useampia esityksiä päivittäin. Ne koostuivat yleensä lyhyistä katkelmista, joiden yhdistäviä teemoja olivat kuuluisat näkymät eri puolilta maailmaa, luonnonmullistukset ja valaistusolosuhteiden muutokset eri vuorokaudenaikoina. Ensimmäinen esityskokonaisuus koostui viidestä numerosta: 1. Aurora eli auringonnousun vaikutukset, Lontoo Greenwich Parkista nähtynä, 2. Keskipäivä, Tangerin satama Afrikassa taustallaan etäinen Gibraltar ja Eurooppa, 3. Auringonlasku Napolin satamassa, 4. Kuutamo, Välimeren näkymä, 5. Myrsky ja haaksirikko.
Innostunut katsoja kuvaa kokonaisuuden ensimmäistä kuvaelmaa seuraavasti:
Esiripun noustessa näyttämökuvaa verhosi mystinen päivännousua edeltävä valo, niin todentuntuinen, että katsoja mielikuvituksessaan aisti sieraimissaan aamun raikkaan hengähdyksen. Aavistuksenomainen valo ilmestyi horisontista; näyttämökuva muuttui usvaisen harmaaksi samalla kun sahraminkeltainen valonsäde kirkastuessaan sävytti aamu-usvan myötä kaikkoavat pilvet. Asteittain kuva kirkastui, aurinko nousi kullaten puut ja mahtavien rakennusten muodot ja kupolien kimaltavat tuuliviirit samalla kun koko kuva näyttäytyi täydessä kauniin päivän loistossaan (Bermingham 2016, 382).
De Loutherbourgin esitykset toivat yleisön nähtäville maailman luonnonihmeet ja nähtävyydet eli aiheet, jotka alkoivat kiinnostaa yleisöä 1700-luvun lopulla. Hänen Eidophusikoniaan on luonnehdittu sekä viihdeteknologian että elokuvan ensimmäiseksi prototyypiksi. Vaikka irlantilainen taiteilija patentoi kiinteän panoraaman vuonna 1878, de Loutherbourgh käytti näyttämöllään jo varhemmin jopa liikkuvaa panoraamaa. Hän toteutti kiitävät pilvet maalaamalla ne pitkälle kankaalle, jota rullattiin näyttämön taustalla. Liikkuva panoraama otettiin laajemmin käyttöön vasta 1800-luvulla. Samoin dioraama, eli esitykset, joissa nimenomaan valaistuksen vaihdoilla muuteltiin todellisuutta jäljittelevää näyttämökuvaa, yhdistetään yleensä 1800-lukuun. Kuitenkin dioraaman elementit kuuluivat itse asiassa jo de Loutherbourgin näyttämökeinoihin.
De Loutherbourg ennakoi 1800-luvun näyttämöteknisiä keksintöjä monella muullakin tavalla. Hänen näyttämökuvansa toivat näyttämölle paitsi maalauksellisuuden myös historiallisen todenmukaisuuden ja tunnistettavan paikallisvärin. Hän onnistui luomaan villin luonnon vaikutelman näyttämölle. Aiemmin luonto oli näyttäytynyt lähinnä pastoraalien puistomaisina idylleinä tai antiikin mytologian lumottuina metsinä. De Loutherbourg loihti näyttämölle myös luonnonvoimat: myrskyt, haaksirikot ja maanvyöryt. Kaikki nämä teemat nousivat keskiöön 1800-luvulla niin maalaustaiteessa, musiikissa kuin myös näyttämöllä. 1800-luvulla hänen virkaveljillään oli kuitenkin käytössään yksi valttikortti, joka de Loutherbourgilta vielä puuttui: kaasuvalo.