Staattisia, elävien esittäjien muodostamia kuvaelmia kutsutaan yleensä ranskalaisella termillä tableau vivant (monikossa tableaux vivants) tai lyhyemmin tableau. Kuvaelmien historia on pitkä. Tableau oli keskiajan kirkkonäytelmien keskiössä, riippumatta niitä esitettiinkö niitä kirkoissa, toreilla tai liikuteltavilla vankkurinäyttämöillä. Kuvaelmamuodostelmaan kiteytyi kunkin esitettävän kohtauksen ydinviesti. Kuvaelma saattoi myös herätä eloon, kun varsinainen draamallinen toiminta alkoi. Keskiajalta lienee peräisin esimerkiksi kouluissa esitettävät joulukuvaelmat. Traditio elää yhä esimerkiksi Englannissa. Tableau-kuvaelmat olivat keskiajan jälkeenkin yleisiä esimerkiksi hovien juhlissa, esityksissä ja juhlakulkueissa. Kuvaelmiin sisältyi usein taustamusiikkia mutta ei puhetta.
1700-luvun lopulla tuli tavaksi yhdistää tableau-kuvaelmia draamoihin. Esimeriksi Denis Diderot hyödynsi tällaista tehokeinoa omissa porvarillisissa draamoissaan. Toiminta pysäytettiin draamallisessa kliimaksissa ikään kuin still-kuvaksi.
Ratkaisu alleviivasi draamallisen toiminnan huippukohtaa ja samalla kiteytti roolihahmoissa aiheuttamansa reaktiot. 1800-luvun historialliseen tarkkuuteen pyrkivät näytelmät ja oopperat omaksuivat myös tableau-käytännön. Niihin vaikutteita omaksuttiin aikakauden akateemisen maalauskoulukunnan huolella rakennetuista historiallisista ryhmäkuvista. 1800-luvun alkupuolen näyttämöestetiikka kehittyi laajemminkin tableauta muistuttavan asetemallisuuden suuntaan. Melodraamoissakin oli usein tapana päättää näytelmän kukin näytös päähenkilön loppuhuudahdukseen ja pysäytettyyn kuvaelma-asetelmaan. Vasta sen jälkeen varsinainen ripeämpi finaali käynnistyi.
1800-luvulle tyypillinen yleinen kiinnostus tableau-kuvaelmiin selittää miksi ne irtautuivat myös itsenäiseksi esitysmuodoksi. Kuvaelmia voitiin esittää esimerkiksi amatöörivoimin yksityisissä salongeissa tai teatterinäyttämöillä kuvaelmasarjoina, jotka oli huolellisesti valaistu ja lavastettu.
Aiheet poimittiin useimmiten antiikin mytologiasta, historiasta, Tuhannen ja yhden yön tarinoista sekä maineikkaista maalauksista ja veistoksista. Tableau-kuvaelmat saattoivat kuvata Diana-jumalatarta metsästämässä, antiikin nymfien kylpykohtausta ja muita vastaavia kuvataiteissa suosittuja aiheita. Teatterinäyttämöillä kiinnostus tableaun asetelmallisuuteen laantui 1800-luvun loppupuolella realismin ja naturalismin vaikutuksen kasvaessa. Kotiesityksinä niitä esitettiin kuitenkin vielä pitkälle 1900-luvulle saakka. Tableau-kuvaelmat jatkoivat elämäänsä myös eroottisena viihteenä pikkunäyttämöillä. Esimerkiksi Englannissa ja Yhdysvalloissa sensuuri kielsi alastomuuden teatterinäyttämöillä. Kielto voitiin kuitenkin kiertää niin kutsutuissa ”valkoisissa” tableau-esityksissä, joissa valkoisiksi kalkitut, liikkumattomat alastomat naiset esittivät klassisia veistoksia.