Varhaisimmat viittaukset esiripun käyttöön länsimaisessa teatterissa ovat antiikin Roomasta, missä käytettiin kahdentyyppisiä esirippuja. Etunäyttämölle voitiin pystyttää teleskooppivarsien varassa seisova aulaeum-esirippu, jolla paljastettiin silmänräpäyksessä kokonainen kohtaus. Toinen tyyppi oli siparia, pienempi esirippu, jolla voitiin nopeasti kätkeä tai paljastaa henkilöitä tai rekvisiittaa. (Leacroft 1984, 30)
Keskiajan uskonnollisissa esityksissä esirippua ei tarvittu, sillä esitystila levittäytyi kuvaelmamaisista, niin sanotuista paikallisuuksista alas kirkon lattialle tai torille. Näiden paikallisuuksien taustalla oli kuitenkin usein verho, joka tarjosi pienen takatilan esiintyjille. Samankaltainen perinne jatkui esimerkiksi Shakespearen ajan ulokenäyttämöllä, joka työntyi yleisön keskelle. Sen taustalla olleet oviaukot peitettiin usein verhoilla.
Varhaisen renessanssin aikana esirippua ei käytetty, sillä näyttämöä ja katsomoa ei vielä erottanut selkeä kehystetty näyttämöaukko. Vaativatkin perspektiivinäkymät olivat usein kolmiulotteisia rakennelmia, jotka jatkoivat teatteritilaa näyttämökuvaan. Renessanssin loppupuolella näyttämökoneistot kasvoivat, ja niin näyttämö alettiin erottaa katsomosta näyttämöaukolla, jonka kehykset kätkivät näyttämökoneistoa.
Ensimmäinen visuaalinen dokumentti näyttämöaukosta on peräisin vuodelta 1560. Vuonna 1586 valmistuneessa Uffizi-palatsin teatterissa Firenzessä tiedetään jo käytetetyn näyttämöaukon peittämiseen punaista, sivuille aukeavaa esirippua. (Brockett–Mitchell–Hardberger 2010, 81–82) Uffizi-teatterin innoittamassa, Parmassa sijaitsevassa vuonna 1618 valmistuneessa Teatro Farnesessa oli laskettava esirippu, joka nostettaessa rullattiin näyttämöaukon pituisen rumpumaisen akselin ympärille. Esiripussa oli Farnese-sukua ylistävä allegorinen maalaus. Samankaltainen, maalauksella koristeltu rullattava esirippu on edelleen käytössä esimerkiksi Drottningholmin 1700-luvun hovioopperassa lähellä Tukholmaa.
Teatro Farnese vuodelta 1628 on varhaisin säilynyt esimerkki yhden näyttämöaukon (engl. proscenium arch) teatterista. Näyttämöaukko alkoi kehittyäjo 1500-luvun lopussa, kun yhä kasvava näyttämökoneisto haluttiin peittää yleisöltä. Käytäntö jäi länsimaiseen teatteriarkkitehtuuriin aina meidän aikoihimme saakka. Sen myötä otettiin käyttöön myös näyttämöaukonpeittävä esirippu.
Teattereiden pääesirippu on yleensä osa teatterin sisustusta. Vanhemmissa hoviteattereissa esiripun maalauksilla tai kuvioinneilla oli selkeä propagandistinen sanomansa. Myöhemminkin pääesiriput ovat olleet usein koristeltuja esimerkiksi vaakunoin tai muin heraldisin symbolein. Esirippuja on voitu käyttää myös kaupallisiin tarkoituksiin kuten Japanin kabuki-teattereissa, joiden esiripuissa on edelleen teatteria sponsoroivien yritysten tunnuksia (kabuki-näyttämö). Tämä käytäntö ei ole tuntematon länsimaissakaan, missä väliesirippuja on käytetty 1800-luvulla mainostarkoituksiin.
Väliesiriput tulivat käyttöön 1700- ja 1800-luvuilla, kun tavaksi tuli käyttää niitä myös näytösten, usein jopa kohtausten välillä. Näin esirippujen funktiot lisääntyivät: ne eivät merkinneet enää vain esityksen alkua ja loppua, vaan jäsensivät esityksen dramaturgiaa. Erityisen monipuolista väliverhojen käyttö on japanilaisessa kabuki-teatterissa, jossa esirippuja käytetään monissa merkityksissä. Nykyään ”kabuki-esirippu” tarkoittaa usein ylhäältä irti laskettavaa, lattialle putoavaa väliverhoa.
Kabukia lukuun ottamatta esirippu on ollut harvinainen useimmissa Euroopan ulkopuolisissa kulttuureissa. Intian klassisissa muodoissa kuten kutiyattamissa ja kathakalissa tosin käytettiin ja käytetään edelleen kahden avustajan kannattamaa pientä esirippua, jonka takaa keskeiset roolihahmot esittäytyvät. Esirippu on levinnyt ympäri maailmaa kolonialismin levittäessä länsimaista kulttuuria, kuten teatteriarkkitehtuuria omine esirippukäytäntöineen.
1800-luvun Euroopassa ja Yhdysvalloissa esiriput monipuolistuivat. Yksi syy oli korkeitten näyttämötornien yleistyminen. Niihin voitiin nostaa suosituiksi tulleet harsofondit ja laajat kankaalle maalatut kulissit. Samoin niihin voitiin nostaa suuret esiriput. Syntyi erilaisia esiripputyyppejä, sivuille aukeavien ja ylös nostettavien esirippujen rinnalle myös niiden moninaisia yhdistelmiä.
1800-luvun esiripputyyppejä
Tulipalot olivat 1800-luvulla yleisin teatterien tuhoutumisen syy. Kehiteltiin erilaisia sammutusjärjestelmiä, kuten näyttämön ja katsomon päälle rakennettuja vesisäiliöitä. 1900-luvun alkupuolella yleistyi metallinen paloesirippu, joka voitiin vaaratilanteissa laskea näyttämön ja katsomon väliin. Monissa maissa siitä tuli pakollinen. Se puolestaan jarrutti uudenlaisten teatteritilojen ja näyttämötyyppien kehitystä.