2.4 Japani

Japanissa – samoin kuin vaikkapa Intiassa – esittävillä taiteilla on jumalalliset juuret. Myyttinen ensimmäinen esitys on tanssi, joka järjestettiin luolaan sulkeutuneelle Auringonjumalattarelle. Tanssi kiinnosti jumalatarta niin suuresti, että hän astui luolasta ulos – ja niin maailmaan tuli valo. Tätä tanssia pidetään shintolaisten (japanilainen animismin variaatio) kagura-temppelitanssien syntynä. Niitä esitetään edelleen ympäri Japania temppelinäyttämöillä, ja myöhemmät esitysmuodot ovat ottaneet niistä vaikutteita.

Yleisin näyttämötyyppi Japanissa on ollut neliön muotoinen koroke, joka samoin kuin Kiinassa on usein katettu neljän puupilarin kannattamalla katoksella. Rakennelman tyyli noudattaa Japanin perinteistä puuarkkitehtuuria, jossa rakennuksen dominoiva elementti on puupalkiston kannattelema koristeellinen olki- tai kaarnakatto. Tämänkaltaisilla paviljonkinäyttämöillä on esitetty niin kagura-tansseja kuin myöhäisempiä nō– ja kabuki-esityksiä. Vuosisatojen saatossa nō ja kabuki – ja sen sisarmuoto bunraku-nukketeatteri – kehittivät omat spesifiset näyttämömuotonsa, jotka esitellään edempänä. Bunraku-nukketeatteri jää kuitenkin tämän artikkelin ulkopuolelle.

Bugaku – koroke kosmoksena

Kagura-tanssiperinteen jatkaja tai yksi siitä haarautunut esitysmuoto on bugaku, seremonialliset tanssit, joita on esitetty 1200 vuoden ajan Japanin hovissa ja shintolaisissa temppeleissä. Näiden tanssien juuret ovat Kiinassa ja Koreassa, mutta Japanin hovissa niistä muokattiin ankara ja minimalistinen bugaku-perinne, jota vaalitaan edelleen kutakuinkin muuttumattomassa muodossa keisarillisen hovin suojeluksessa. Tanssit rakentuvat yksinkertaisista, usein symmetrisistä liikkeistä ja askelluksista, joita säestää gagaku-orkesteri, maailman ehkä vanhin tunnettu orkesterikokoonpanon muoto.

Monet bugaku-tanssit osoittavat kunnioitusta perinteisen kosmologian mukaiselle maailmankaikkeudelle. Tansseissa saatetaan kumartaa pääilmansuunnille ja maailman keskiakselia, myyttistä vuorta edustavalle keskustalle. Tätä kosmologista karttaa tukee myös neliön muotoinen näyttämö. Alun alkaen näyttämöä ympäröivät kolmelta tai kahdelta puolelta puurivistöt, jotka edustivat näkyvää maailmaa, kun taas näyttämö niiden keskellä edusti keskusvuorta, jumalten asuinsijaa. (Iezzi 2016, 231)

Historian saatossa bugaku-näyttämöksi on vakiintunut noin metrin korkuinen neliön muotoinen puukoroke sivuiltaan 7,3 metriä. Sille johtavat edestä ja takaa portaat. Näyttämöllä on toinen, matalampi koroke, jolla varsinaiset tanssit esitetään. Joissakin shinto-luostareissa korokenäyttämö on ulkoilmassa, mutta nykyään ainakin hovikontekstissa se sijaitsee useimmiten katetussa hallissa.

Nō – näyttämö salatieteenä ja soittimena

1300-luvulla vanhemmista kagura-esityksistä kehittynyt nō-teatteri (myös noo ja engl. Noh) on niin liikekieleltään kuin äänenkäytöltäänkin äärimmäisen tyyliteltyä. Monituntisissa esityksissä vuorottelevat keveämmät kyogen-farssit ja vakavavammat, runolliset nō-näytelmät. Alun perin nō-näytelmiä esitettiin temppeleissä kagura-perinteen yksinkertaisilla neliönmuotoisilla korokenäyttämöillä, mutta vähitellen nō-näyttämö sai omat ominaispiirteensä, jotka se on 1600-luvulta alkaen säilyttänyt muuttumattomina tähän päivään saakka.

Nō heijastaa kaikilta osiltaan syvällisesti japanilaista zen-buddhalaista filosofiaa ja estetiikkaa, jotka painottavat meditatiivisuutta ja pelkistämistä. Muun zen-taiteen tavoin myös nō pyrkii tavoittamaan syvän, salaperäisen kauneuden, jota japanilaisessa estetiikassa kutsutaan nimellä yugen. Erinomaisen kuvan aiheesta saa Kunio Komparun kirjasta The Noh Theatre – Principles and Perspectives (1983). Näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta nō-näyttämö kumpuaa ikivanhasta kosmologiasta, numerologiasta sekä japanilaisesta tila-ajattelusta, joka kiteytyy käsitteessä ma. Vaikeasti käännettävä termi viittaa eräänlaisen tyhjyyden tilaan, jota musiikissa voisi verrata hiljaisuuteen sävelten välissä. Tässä yhteydessä on mahdotonta tavoittaa nō-näyttämön kaikkia merkityksiä ja filosofisia ulottuvuuksia. Tässä keskitytäänkin näyttämön rakenteeseen ja sen symbioottiseen suhteeseen draaman sekä näyttelijäntyön ja musiikin kanssa. Tuskin mikään muu näyttämötyyppi maailmassa on itsessään yhtä olennainen osa esitettävää draamaa kuin nō-näyttämö.

Näyttämörakennus (hon-butai) rakennetaan havupuusta käyttämättä nauloja. Varsinaisena näyttämönä toimii noin metrin korkuinen, neliön muotoinen koroke sivuiltaan 5,4 metriä. Sen yllä on neljän puupilarin kannattama temppelityyppinen harjakatto, mikä merkitsee rakennuksen jumalan asuinpaikaksi. Näyttämön taakse on liitetty kapeampi lava muusikoille. Katsomosta katsottuna näyttämön oikealla puolella on taas ulkoreunoiltaan aidattu jatkokoroke kuorolle, joka antiikin Kreikan tragedian kuorojen tavoin kommentoi tapahtumia ja toisinaan resitoi roolihahmojen repliikkejä tai ajatuksia. Muusikkojen korokkeelta johtaa aidattu silta (hashigagari) takaviistoon katsomosta katsottuna näyttämön vasemmalla puolella sijaitsevaan pienellä väliverholla eristettyyn niin sanottuun peilihuoneeseen. Siellä pääosanesittäjä (shite) peilin edessä asettaa naamionsa kasvoilleen (kaikissa näytelmissä ei tosin naamiota käytetä) ja keskittyy roolihahmoonsa.

Esitys alkaa kuoron ja orkesterin saapuessa matalasta sivuovesta istumaan omille paikoilleen. Huilistilla on suora näköyhteys peilihuoneen ovea peittävään esirippuun. Sisääntulon tekevä pääosanesittäjä antaa esirippua peilihuoneen sisällä operoiville avustajille merkin, joka ilmaisee, miten esirippu on nostettava: arvokkaasti, nopeasti tai vaikkapa raivoisasti. Sisääntulo kaiteiden reunustamaa ja olkikaton kattamaa hashigakari-siltaa myöten on jo itsessään tärkeä kohtaus. No-teatterin kävelytekniikkaan kuuluu se, että valkoisten sukkamaisten jalkineiden peittämiä jalkoja ei kävellessä nosteta kokonaan lattiasta. Kävely on täysin tasaista ja äänettömän liukuvaa etenemistä, joka sillalla rytmitetään erityisellä tavalla.

Näyttämön ja sillan lattiat ovat peilikiiltäväksi kiillotettua mäntylautaa, joten ne luistavat hyvin. Laudoitus on aina ”liitokävelylle” sopiva, sillä hashigagari-sillassa laudat ovat pitkittäin ja näyttämöllä puolestaan suoraan katsomoa kohti. Lattiassa on hienon hienoja korotuksia: silta laskee hieman näyttämöä kohti, kun taas näyttämön lattia kohoaa hitusen katsomoa kohti. Näin naamioidut näyttelijät, jotka eivät voi katsoa esimerkiksi jalkoihinsa, tunnistavat kehossaan asemointinsa näyttämöllä. Dramaturgia ja näyttelijäntyö ovat muutenkin täysin sidoksissa näyttämön rakenteeseen.

Näyttämön kattoa kannattelevat neljä pylvästä ovat avainasemassa. Takavasemmalla, sillan kupeessa sijaitseva pylväs on pääosanesittäjän (shite) pilari. Sen viereen pääosanesittäjä pysähtyy suoritettuaan esiintulonsa. Pääosanesittäjän pylvästä viistosti vastapäätä, näyttämön oikeassa etukulmassa nouseva pylväs on puolestaan sivuosanesittäjän (waki) pylväs. Sen viereen hän saapuu samasta luukkumaisesta sivuovesta, josta muusikot ja kuorokin tulevat näyttämölle. Näyttämötoiminta on tarkkaan säännöteltyä. Dialogi lausutaan diagonaalissa yli näyttämön pääosan pylvään ja sivuosan pylvään välillä. Pääosanesittäjän draamallisen toiminnan liikerata on suoraan katsomoa kohti, kun taas sivuosanesittäjän liikerata kulkee näyttämön poikki.

Näyttämö on paitsi tarkka dramaturginen kartta myös instrumentti. Näyttämön korkea sisäkatto ja näyttämön takaseinän paneeli tukevat akustisesti sekä instrumentteja että näyttelijöiden tyyliteltyä vokaalista ilmaisua. Näyttämön erikoisvalmisteisen lattian alle on asetettu suuria ruukkuja (aikaisemmin keraamisia, nykyään myös betonisia), jotka nekin antavat näyttämölle kaikuvoimaa. Ne myös tehostavat näyttelijöiden minimalistisia tanssikohtauksia, joihin kuuluu jalan voimallinen tömäyttäminen lattiaan.

Nō-teatteria esitettiin viitisen sataa vuotta ulkoilmassa katsojien istuessa katetuissa gallerioissa kolmella suunnalla sen ympärillä. Koska esitykset järjestettiin yleisimmin päiväsaikaan, valon suunta oli tärkeä. Näyttämö avautui länteen, jotta aurinko ei häikäisisi yleisöä. 1800-luvun mittaan yleistyi tapa, että nō-näyttämö pystytettiin sisätilaan, ja yleisö alkoi katsoa esityksiä permannolta edestä ja vasemmalta. Muita muutoksia ei juurikaan ole tehty, joten modernitkin näyttämöt noudattavat edelleen 1600-luvulla vakiintunutta mallia.

Nō-näyttämö kantaa mukanaan hyvin konkreettisesti pitkää historiaansa. Se on säilyttänyt vanhan temppelinomaisen rakenteensa, joka merkitsee sen jumalten asuinpaikaksi, poikkeukselliseksi tilaksi, jossa jumalat voivat manifestoitua. Takapaneelin maalattu käppyräinen mänty viittaa myyttiseen ensimmäiseen nō-esitykseen, joka esitettiin havupuun edessä. Takaseinien bambuaiheiset paneelit puolestaan viittaavat vanhoihin luonnon keskellä järjestettyihin esityksiin. Niissä bamburivistöt markkeerasivat näyttelijöiden kulkureitit, jotka sitten siirtyivät puisen näyttämön peruselementeiksi. Muistona ajoista, jolloin näyttämöt sijaitsivat luostareiden ja palatsien zen-puutarhoissa, näyttämöä ympäröi nykyäänkin (myös sisätiloissa) valkea soravyöhyke, johon on istutettu kolme matalaa mäntyä.

Kabuki – näyttämökikkojen ilotulitus

Toinen japanin klassiseksi luokiteltu teatterimuoto, kabuki, muodostaa täydellisen vastakohdan nō-teatterin eteeriselle estetismille. Nō on pitkälti zen-ajattelun ja -estetiikan kiteymä, ja se kehittyi munkkien ja samuraiylimystön suljetussa suojeluksessa. Kabukin kehitys taas osui 1600–1700-lukujen vaihteeseen, jolloin samurailuokka painui taka-alalle, ja taiteen tilaajiksi tuli kasvaneiden kaupunkien vaurastunut keskiluokka. Jos kristalliseksi kiteytynyt nō-näyttämö ikään kuin sanelee näytelmän dramaturgian ja näyttelijäntyön, niin kabukissa taas tähtinäyttelijät ja heidän palkkaamansa näytelmäkirjailijat kehittivät näyttämöä aina uusin innovaatioin eräänlaiseksi ”näyttämäkoneeksi”, jota voi tekniseltä mutkikkuudeltaan verrata saman ajan eurooppalaisen barokkioopperan näyttämöihin.

Kabuki sai alkunsa aivan 1500-luvun lopussa temppelitanssijatar Okunin ja hänen ryhmänsä uskaliaista esityksistä Kiotoa halkovan joen penkalla. Alun alkaen tilapäisnäyttämöillä esitetyt kabuki-numerot saavuttivat niin suuren suosion, että niitä alettiin imitoida teehuoneissa eli laadukkaissa bordelleissa, joissa niiden eroottinen sävy lisääntyi. Sensuuri iski kabukiin useampaan otteeseen. Ensin kiellettiin tyttöjen esitykset ja sitten nuorukaisten esitykset jne. 1660-luvulla kabuki-numeroita alettiin kuitenkin yhdistää koherenteiksi näytelmiksi aikuisten miesten toimiessa näyttelijöinä. Näin kabuki sai vähitellen ikään kuin taideteatterin statuksen.

Kabukia oli siis esitetty monenlaisilla näyttämöillä, tilapäisissä tiloissa, nō-näyttämöillä ja teehuoneiden näyttämöillä, useimmiten ulkoilmassa. 1600-luvun alkupuolella kehittyivät pysyvät – joskaan eivät vielä katetut – kabuki-teatterit. Näyttämö perustui aluksi nō-teatterin esikuviin, mutta se laajeni, ja nō-näyttämön hashigagari-silta leveni muodostaen näyttämön jatkeen. Näyttämöä voitiin myös jatkaa tarpeen mukaan erilaisin korokkein. Tärkeä innovaatio oli 1660–1670-luvuilla käyttöön otettu hanamichi-silta, joka nykyään johtaa näyttämön vasemmasta reunasta halki katsomon. Sillä oli erilaisia esimuotoja, ja sen oletetaan kehittyneen sillasta, joka alun perin johti katsomosta näyttämölle. Sitä myöten kabuki-fanit toivat näyttämölle kukkiviin oksiin kiinnitettyjä rahalahjoja suosikkinäyttelijöilleen. Nykyisessä muodossaankin hanamichi heijastaa kabukin populaarikulttuurista luonnetta: se pyrkii lähentämään esityksen ja katsojat tuoden monet näytelmän tähtihetkistä kirjaimellisesti yleisön keskelle. (Iezzi 2016, 231–234)

Paloturvallisuussyistä 1720-luvulta alkaen teattereiden tuli olla katettuja. Teatteritalot kasvoivat kooltaan, sillä myös niiden yleisöt laajenivat. Permanto jaettiin aitioiksi, ja sitä ympäröi kolmelta puolelta kaksi tai kolme parvirivistöä. Hanamichi-sillan rinnalle, näyttämön oikealle reunalle ilmestyi niin ikään näyttämöltä katsomon halki johtava kapeampi silta. Luukkuhissit syntyivät. Ensimmäinen niistä tehtiin lähelle hanamichin-sillan näyttämön puoleista päätyä. Se on edelleen yksi kabuki-näyttämön tärkeimpiä pisteitä, sillä sen avulla esimerkiksi yliluonnolliset olennot saattavat ilmestyä yleisön keskelle. Hanamichi ja sen rinnakkainen silta myös mahdollistivat näytelmän katkeamattoman jatkumisen kohtausten vaihtojenkin aikana.

Yksi kabukin tunnusmerkeistä, sivuun vedettävä pystyraidallinen pääesirippu vakiintui jo 1600-luvun lopulla, ja 1700-luvulla esiripusta kehittyi monia erilaisia muotoja. Kohtausten välillä käytettävät yksiväriset (esim. taivaansininen, yönmusta jne.) esiriput liittyvät kiinteästi kohtausten aihemaailmaan ja tunnelmaan. Ylhäältä salamannopeasti maahan pudotettava esirippu puolestaan mahdollistaa lähes elokuvamaiset leikkaukset ja nopeat kohtausten vaihdot.

Keskeisin syy teatterikoneiston nopealle kehitykselle on kabuki-teatterin luonne. Se oli populaariteatteria, jota kehittelivät teatteridynastioiden tähtinäyttelijät. He loivat uusia roolityyppejä, joille työryhmään palkatut kirjailijat kirjoittivat näytelmiä. Kabukia on leimannut niin draamojen aiheissa kuin niiden näyttämötoteutuksissakin peittelemätön sensaatiohakuisuus. Monet näyttämötekniset keksinnöt kehitettiinkin tilauksesta juuri jonkun tietyn roolityypin ja/tai näytelmän erilaisiin tarpeisiin. Tekniset innovaatiot ja niillä aikaansaadut efektit jäivät vakiokäyttöön, erottamattomaksi osaksi näytelmän esittämiskäytäntöä.

Kaksikerroksisia lavasteita alettiin tarvittaessa käyttää 1720-luvulla. Luukkuhissijärjestelmiä kehiteltiin hurjaa vauhtia: suuret luukkuhissit mahdollistivat kookkaiden kolmiulotteisten lavasteyksiköiden nostamisen näyttämölle yleisön silmien edessä. Tämä puolestaan mahdollisti kokonaisten huonetilojen esittämisen. Näin huonetilan kuvaamisen edellyttämä niin kutsuttu ”laatikkolavastus” (engl. box set) otettiin Japanissa käyttöön vajaa vuosisata aiemmin kuin Euroopassa.

Vuonna 1758 esiteltiin vallankumouksellinen näyttämötekninen uutuus: pyörönäyttämö – sekin siis yli vuosisata ennen Euroopan ensimmäistä pyörönäyttämöä Münchenissä. Euroopassa pyörönäyttämöä käytettiin aluksi lähinnä mahdollistamaan nopeita näyttämökuvien vaihdoksia, kun taas Japanissa sitä käytettiin yleisön nähden kuvaamaan kokonaisia liikkuvia rakennuksia ja maisemia tai hurjia venematkoja. Pian pyörönäyttämöitä rakennettiin kaksi sisäkkäin, mikä entisestään laajensi sen näyttämön mahdollisuuksia. Käyttöön otettiin vielä sivuttain kohoavat tai ylösalaisin kääntyvät lavastukset, rullattavat lavasteet ja laitteisto, jolla näyttelijät saattoivat lentää ilmassa. Kehitys oli vauhdikasta.

Näyttämön tekninen arsenaali ja keinovarojen runsaus ovat edelleen olennainen osa kabukin magiaa. 1900-luvun alkuun saakka koko mutkikas näyttämöapparaatti oli toiminut manuaalisesti lihasvoimalla. Vuonna 1911 Tokion Keisarilliseen teatteriin rakennettiin ensimmäinen sähköllä toimiva pyörönäyttämö. Tokion 1889 valmistunut Kabukiza-teatteri on nykyään kabukin mekka. Siinä on länsimaistyylinen 1800 hengen katsomo sekä näyttämöaukko – joskin paljon leveämpi kuin yleensä lännessä. Näyttämökoneisto uusittiin kokonaisuudessaan viimeksi 2013, mutta uusinkin teknologia on valjastettu palvelemaan nimenomaan kabukin perinteistä näyttämöestetiikkaa.