Satakunnan, Hämeen ja Varsinais-Suomen peltoviljely ja vauraaksi kehittynyt rautakautinen yhteiskunta joutui 500-luvulta alkaen läntisen kristillisen vaikutuksen kohteeksi. Hautalöytöjen perusteella on pääteltävissä, että uuden uskonnon rantautuminen tapahtui pitkän prosessin aikana.
Läntisen kirkon lähetystyö ulottui 830-luvulla Sveanmaan keskukseen Birkaan, Mälaren-järven saareen. Skandinavian oltua pitkään saksalaisten piispojen aluetta, pyrki paavinistuin omassa kiistassaan maallista valtaa edustavien Saksan keisarien kanssa – tehostamaan politiikkansa perustamalla Uppsalaan piispanistuimen 1040-luvulla.
Kokemäenjoen laaksolla, jonka kautta kulkee vesitie Pirkanmaalle ja Hämeen sydämeen, oli laajat yhteydet Uplantiin ja Sveanmaalle. Tuolloin metsät erottivat kulttuureita, vesitiet ja meret yhdistivät.
Ahvenanmaan ja Turun saariston muodostamilla yhteisöillä on ollut selvästi enimmät yhteytensä etelään, Viron ja Baltian suuntaan. Tämä on johtanut Matti Klingen (1983) esittämään rohkean oletuksen muinaisuutemme kahdesta merivallasta. Siinä Uplannin ja Satakunnan muodostaman yhteisön edut olisivat olleet yhteisiä sekä kilpailleet eteläisen meriyhteisön kanssa. Tämä eteläinen olisi voinut ulottua Turun rannikolta Viroon Saarenmaan ja Hiidenmaan suuntaan, ja sieltä pitkin Baltian rannikkoa, joten se oli yhteydessä saksalaisten kauppakontakteihin ja kauppaoikeuksiin.
Tämä teoria voisi tarjota paitsi pohjaa Kalevalan runostossa kuvatuille merellisille taisteluille, myös selityksen monissa lähteissä esiintyvälle, mutta hämärän peitossa olevalle Vendien maan käsitteelle. Olivathan Ruotsin kuninkaat arvonimiltään kauan Sveanmaan, Götanmaan ja Vendien kuninkaita.
Varhaista kristillistä vaikutusta oli tullut nykyisen Suomen alueelle ja Karjalaan itäisessä muodossa, mikä näkyy kristillisen sanaston ilmestymistä suomen kieleen slaavilaisperäisessä muodossa. Pisimmillään ortodoksista vaikutusta on ollut länteen Nastolassa asti, jonka nimi yhdistetään Anastasiokseen eli Kristuksen hautakirkkoon Jerusalemissa.
Suomen kulttuuriselle itä–länsi jännitteelle sekä sen kohtalolle olla intressipiirien välisenä taistelutanterena syntyi perusta jo Suomen keskiajan alkaessa.
Teatterin ja esittävien taiteiden kannalta monet luonnonuskontojen eli pakanuuden ajalta periytyvät traditiot toki säilyivät. Ne osin väistyivät syrjemmälle, mutta peltoviljelyn piirissä olevassa Länsi-Suomessa ne sekoittuivat roomalaiskatolisen kirkon pyrkiessä ennemmin muuntamaan ja sulauttamaan uskomukselliset traditiot kuin hävittämään niitä suoraan. Läntisen kirkon ”ansiota” ovat keskiajan teatterilliset ilmiöt, koska itäisen eli ortodoksisen kirkon myötä ei tullut varsinaisia teatterimuotoja.
Teatterillisuutta eli esittävyyttä ja tapahtumien elävöittämistä tai ”lihallistamista” sisältyi silti molempien kristillisten kirkkojen jumalanpalveluskäytäntöihin. Lopullisesti 1000-luvulla erkaantuneiden kirkkojen menoissa, niin itäsuomalainen (Muinais-Karjalassa) kuin länsisuomalainen ihminen (Varsinais-Suomessa) kohtasi esittävyyttä jumalanpalvelusten rituaalisissa menoissa ja pyhien elämää ja tekoja symboloivissa tapahtumissa. Kuvamaailma kuului molemmilla olennaisena osana hartauden harjoitukseen ja uskonasioiden opettamiseen, ortodokseilla ikoneissa ja pyhimysten elämää kuvaavissa kuvasarja-ikoneissa, roomalaiskatolisessa kirkossa kirkkojen seinämaalausten kuvaohjelmissa.
Länsieurooppalaisen teatterin synty on tiiviisti yhteydessä roomalaiskatoliseen kirkkoon, kun seuraavassa tarkastellaan Suomea osana läntistä kristikuntaa.
Teatterin historiaan katolisen kirkon piirissä kuuluu Manner-Euroopassa ja Englannissa kehittynyt liturginen näytelmä eli kirkko-oopera jo 950-luvulta alkaen. Keskeisenä osana siinä oli pääsiäisaamun evankeliumiin pohjaava vuorolaulu: ”Quem quaeritis?” [kvem kveeritis]. ”Ketä etsitte?” on Jeesuksen haudan kivellä istuvan enkelin kysymys ruumista voitelemaan tulleille naisille. Siitä oli rakennettu Raamatun tilannetta vastaava vuorolaulun mukainen näytelmällinen kohtaus, jonka esittäminen ensin vakinaistettiin. Myöhemmin se kehittyi ja laajeni eri puolille Eurooppaa.
Uusimmat lähdelöydöt ja vasta alullaan oleva käsikirjoitusten tutkimus viittaisi siihen, että tätä pääsiäisaamun vuoroliturgiaa löytyisi myös Suomesta lukuisina nuottitoisintoina. Keskiajan tutkimuksessa ajatellaan nykyään itsestään selvästi Lounais-Suomi osaksi yleisen eurooppalaisen yhtenäiskulttuurin vaikutuspiiriä.
Englannin ja Skandinavian kontaktit olivat vilkkaat, ajoin sotaisat ajoin rauhaisat. Tanskalaiset olivat hallinneet Englannissa 1018–1035 ja heidän kuninkaansa Knut Suuri piti Winchesteriä hallituskaupunkinaan. Winchesterissä muiden mukana tehtiin pääsiäisteatteria. Pääsiäisnäytelminä alkaneet ja aluksi papiston näyttelemät kuvaelmat Raamatun tapahtumista laajenivat muodoltaan.
Vuoden 1150 aikoihin Raamattu-aiheiset näytelmät siirtyivät pääsääntöisesti ulkona esitettäviksi, ja erityisesti 1300-luvun lopulta alkaen ne kehittyivät laajimmilleen suuriksi kaupungit käsittäviksi spektaakkeleiksi, joita esitettiin uuden Corpus Christi eli Pyhän Ruumiin päivän pääohjelmana, ja joiden valmistamiseen kaupungin käsityöläiskillat osallistuivat.
Vastaavia esityksiä tunnetaan samalta ajalta Skandinavian ja Baltian alueella. Ruotsissa näin on päätelty erityisesti Itä-Götanmaalta, Vadstenan ja Linköpingin käsikirjoitusten pohjalta. Itämeren alueen suurkaupungista Riiasta tiedetään Profeettojen näytelmän esityksestä vuonna 1206. Viron ja Tallinnan jouduttua Saksalaisen Ritarikunnan haltuun myös sinne ovat lähetystehtäviin tarkoitetut kautta Euroopan tunnetut näytelmät levinneet.
Lue lisää Keskiaikainen teatteri Skandinavian alueella
Pääsiäismessuun liittyvästä näytelmästä Suomessakin kertovat nuottien lisäksi eräät esinelöydöt Ahvenanmaan ja Manner-Suomen kirkoista. Tällaisia voivat olla eräät seinäkomerot, ikään kuin symbolisina haudan paikkoina. On löydetty myös puuarkkuja, joissa Kristus-hahmo makaa ja jonka ylösnousemus olisi esitetty vaihtamalla nukke hahmoon, jolla on voitonristi kädessä ja hostias- eli ehtoollisleipä rinnassa. – Kenties tällaiset ovat yleistyneet vasta 1420-luvulta alkaneen Manner-Suomen kivikirkkojen rakennusaallon myötä.
Hattulan Pyhän Ristin kirkosta, Suomen toiseksi tärkeimmästä pyhiinvaelluskirkosta, on löytynyt puisia patsaita, joista muodostuu osa ns. Ristin tie -kokonaisuudesta, Via Crucis -sarjasta, jossa on kuvattu Jeesuksen pitkäperjantaisen ristin kantamisen eri vaiheet. Patsaat ovat voineet olla vietyinä kirkon ulkopuolelle hiljentymistä varten, mutta niihin on voinut liittyä kerrontaa ristintien eri pysähdyskohdista. Eräänlainen vaatimattomampi veistosten avulla kerrottu versio siis ns. pitkäperjantain näytelmästä.
Muita kirkollisia näytelmiä on myös loppiaisena eli Kolmen kuninkaan päivänä esitetty Ordo tai Officium stellae, Näytelmä tähdestä, jossa kuljetaan tähteä kantaen ympäri kirkon ja jossa kerrotaan itämaan tietäjistä ja joulun tapahtumista. Tähden jäljessä ovat tulleet kolme kuningasta eli tietäjää, jotka vaellettuaan läpi kirkon ovat päässeet kuoriin, josta verhon takaa ovat löytyneet Jeesus, Maria ja Josef. Matkaan on kuulunut tapaaminen Herodeksen kanssa, sekä myöhemmin viittaus Betlehemin lastenmurhaan. Näiden suoranaisena jäänteenä voidaan pitää Tiernapoikia, juhlapyhien vakavana, mutta myös elämään vaihtelua tuovana kirkollispohjaisena perinteenä.
Nykytutkimus ei enää rakenna käsitystä Suomen keskiajasta perinteisten ns. kolmen ristiretken varaan. Vanhan käsityksen mukaan vuonna 1150 olisi tehty Satakuntaan ja Varsinais-Suomeen, noin 1250 Hämeeseen ja 1297 Viipuriin läntiset sotaretket. Mikäli sellaiset ovat toteutuneet, niiden ensisijaisena tehtävänä ei voida enää pitää käännytystä, koska kristinusko oli ollut Suomessa sitä ennen jo satoja vuosia. Kyse oli ilmeisesti kirkollisen järjestyksen vakiinnuttamisesta ja organisoinnista eri alueille ja maallisella vallalla tarve linnoitusten rakentamiseksi. Keskiaikaisissa lähteissä usein valiteltiin sitä, miten suomalaiset turvautuivat kirkkoon vain vihollisen tai vaaran uhatessa, mutta hylkäsivät sen heti ollessaan turvassa. Tällainen ongelma ei ehkä koskenut vain Suomea.
Mikäli Piispa Henrik, ensimmäisen ristiretken hahmo, oli historiallinen henkilö, hän on retkeillyt nimenomaan kirkollisen järjestyksen vakiinnuttajana, pappien ja hiippakunnan verotusta järjestelemässä. Sitä kautta Henrikin kuolemaan n 1155 Köyliössä ja hautapaikkaan Nousiaisissa liittyvä perimätieto sekä myöhemmin hänen ympärilleen muodostunut tarinaperinne ankkuroitui selvästi suomalaisiin paikkakuntiin. Kirkko alkoi käyttää Henrikin kohtaloa jopa eräänlaista varhaista suomalaista identiteettiä rakentamaan.
Henrikistä tuli Suomen suojeluspyhimys, hänen kaksi muistopäiväänsä kuolinpäivä tammikuussa ja syntymäpäivä kesäkuussa muodostuivat myöhäiskeskiajan suuriksi juhlapäiviksi. Ajallisesti kultin organisoituminen sijoittui Turun nykyisen tuomiokirkon laajentamiseen noin vuonna 1300. Kun Ruotsilla samaan aikaan oli intressi hyökätä kohti Nevaa ja vahvistaa valtakuntaansa, määrättiin kaikkialla Suomessa vietettäväksi myös Pyhän Henrikin messuja.
Yleisemminkin käännekohtana kirkollisen vallan vahvistumisessa voidaan pitää sitä, että Nousiaisiin haudatun piispa Henrikin jäännökset siirrettiin vastavalmistuneeseen tai laajennettuun Turun tuomiokirkkoon noin 1320. Tällöin hengellinen ja maallinen keskus siirtyivät Aurajoen suuhun, ja Turusta (ven. Turg=tori) ja ruotsiksi jokipesästä (Åbo) kehittyi Suomen tärkein kaupunki, kaupan ja kulttuurin solmukohta pohjoisen Itämeren alueelle.
Olojen rauhoittumista edisti samoihin aikoihin vuonna 1323 ikuisiksi ajoiksi solmittu Pähkinäsaaren rauha, jossa itäraja vakiinnutettiin kulkemaan ensin ns. Rajajokea pitkin, mutta kääntymään sitten pitkittäissuuntaisesti halki Karjalan kannaksen ja vinosti Savon kautta kohti Pohjanlahtea. Viipuri jäi Ruotsin puolelle, mutta Laatokan etelärannalla oleva Käkisalmi muodostui itäisen kirkon ja novgorodilaisen vaikutuspiirin tukikohdaksi, olihan Laatokan saareen jo 1100-luvulla perustetusta Valamosta nousemassa koko laajan Karjalan seudun merkittävin luostari.
Kivikirkkojen rakentaminen läntiseen Suomeen voimistui 1300-luvun lopulla ja 1400-luvulla. Samat ajat merkitsivät myös keskiajan rälssin eli varhaisen aatelissäädyn vahvistumista, mutta myös itsenäisyyttä suhteessa Ruotsin kuninkaaseen. Pitkän aikaa ylin hallitsija nimittäin oli Tanskassa. Pohjoismaisen yhteisen kuninkuuden, eli Kalmarin unionin aika oli yli 12 vuosikymmentä 1397–1520. Ruotsin kuningas Kustaa Vaasan nationalistinen politiikka eli taistelu Tanskan yli valtaa vastaan merkitsi samalla otteen kiristymistä Suomen alueesta 1520-luvulta alkaen ja uskonpuhdistuksen tuomista valtakuntaan.
Suomen teatterihistorian kannalta on avoin, mutta silti käsittelyä vaativa kysymys olisiko Pyhän Henrikin näytelmää esitetty Turussa maan tärkeimmän kirkollisen juhlapäivän yhteydessä? Henrikistä kirjoitettua kirkollista legendaa ja kansanrunon eli Surmavirren toisintoja tutkimalla voisi päätellä suomalaisen kirkollisen teatteriesityksen Pyhän Henrikin näytelmän sisällöstä jotain.
Lue lisää Piispa Henrikin näytelmän pohjaa
Talvista juhlapäivää vietettiin 18. tammikuuta, joka oli pyhimykseksi nostetun piispan surmapäivä ja siten taivaallisen syntymän päivä. Kesäkuun juhlapäivää edelsi 17.6. Turun tuomiokirkon vihkimisen muistojuhla sekä 18.6. Henrikin reliikkien eli luiden ja vaatekappaleiden Turkuun siirtämisen muistopäivä. Keskiajan laajin suomalainen sävellys, monituntinen Henrikin messu liittyy näihin juhliin. Sen osien väleissä luettiin latinankielistä kirkollista legendaa ihmetöistä.
Juuri juhlapäivien viettoon on täytynyt liittyä jotain, jonka voimme olettaa muualta Euroopasta tutuksi, ja jossa paikallista suojeluspyhimystä juhlitaan teatteria esittäen – kansan omalla kielellä, ei latinaksi. Euroopan kaupungeissa teatteri oli lisääntynyt niiden alkaessa elpyä 1350 koetun Musta surma -epidemian jälkeen. 1400-luku Suomessakin on vilkkaan kaupallisen ja sivistyksellisen kanssakäymisen aikaa.
Kuten usein kirkollisten juhlien yhteydessä, vietettiin samalla markkinat. Juuri Talvi-Heikin juhlapäivän ohjelmaan olisi erinomaisesti voinut sopia talvisella jäällä tapahtuvasta surmatyöstä kertova näytelmä. Sään ja ulkoilmaesityksen toimimista ajatellen myös Kesä-Heikin muistopäivästä olisi voinut myös tulla sopiva muistuttamaan juhlapäivän aiheesta. Ajankohta kesäkuussa oli sitä paitsi hyvin yhteensopivaa sen kanssa, miten Corpus Christi-juhlaa vietettiin kaikkialla helluntain ja juhannuksen välissä: maanviljelyn kevättöiden päätyttyä oli sopivin ajankohta Pohjois-Euroopassa laajojen kirkkonäytelmien esityksille, niin myös mahdolliselle Henrikin näytelmälle.
Paljon lähdeaineistoa Suomen historiasta paloi ensin kun 1318 Kuusiston piispanlinna poltettiin, sitten monissa muissa sodissa hävisi materiaalia ja aikanaan 500 vuotta myöhemmin, kun itse Turku paloi vuonna 1827. Uskonpuhdistuksen jälkeen voutien tilikirjojen kansiksi sidotuissa papereissa on kuitenkin paljon tutkimatonta aineistoa, joka vasta viimevuosina on otettu esille.
Keskiajan teatterimaisemaan kuuluivat Euroopassa paikasta toiseen matkustavat joculatores tai histriones. Termien suomentaminen on ongelmallista. Ruotsiksi on puhuttu leikareista, (lekare / spelare) jolloin on epäselvää rajoittuivatko tehtävät pelkkään musiikin soittamiseen vai oliko mukana niin sanotusti huumoria tai jännitystä vai molempia. Ajan teksteissä esiintyvä toinen termi pipare nimittäin viittaa selvästi puhallinsoittajaan. Latinalaisperäistä joculator-termiä ajatellaan jonkinlaisen narrin ja jonglöörin yhdistelmänä. Histrio sen sijaan on selvästi näyttelijä ja tulee lähelle toista vanhaa nimitystä, mimus.
Lue lisää Leikarit
Leikareita koski jo Maunu Eerikinpojan lakikirjassa 1200-luvun lopulla oma kohtansa, joka antoi luvan rangaista leikaria tarvittaessa rajustikin, mikä osoittaa nämä esiintyjät lähes lainsuojattomiksi asemaltaan. Toisaalta ajan lähteistä löytyy mainintoja siitä, miten heille on lahjoitettu sellaisia hienoja ja värikkäitä vaatteita, jollaisia ei ollut lupa kuin aateliston pitää. Tästä on päätelty, että niitä olisi käytetty nimenomaan näytelmien puvustuksina, kuten vuosisatoja sen jälkeenkin on ollut tapana.
Voidaan ajatella että erilaisina porukoina kulkiessaan tavoitteena on ollut kuitenkin esittää huumoria ja nujakkaa. Leikarit ovat kuitenkin voineet joutua myös kiusaamisen kohteeksi, ja jos he ovat olleet liian röyhkeitä, on kylän toimesta järjestetty jäynää eli vastatoimia. Suomen yhteydessä esiintyy myös termi larvator eli naamioitu, ilmeisesti sarvipäiseksi olennoksi. Kyseessä saattaa olla siis myös karnevaaliin tai talviaikaisiin vanhoihin eläinleikkeihin tai paholaiseen assosioituva esiintyjä. Ingmar Bergmanin elokuvassa Seitsemäs sinetti (1956) esiintyy yhtenä päähenkilönä kiertävä ilveilijä perheineen.
Piispa Hemming (1290–1366) oli eräs merkittävimmistä piispoistamme, oppinut ja aikaansaapa. Hänet valittiin Turun piispaksi 1338 ja hän mm edelleen laajensi tuomiokirkkoa, lahjoitti sille merkittäviä esineitä sekä yli 40 niteen monipuolisen kirjastonsa. Hän antoi hiippakuntansa papistolle säännöksiä ja ohjeita. Kirkon laajennuksen valmistuttua vietetystä juhlassa on tiettävästi käytetty ilotulitteisiin verrattavia efektejä ja mahdollisesti juhlavaa kirkollista tanssia.
Hemming oli lukuisien muiden piispojen tapaan opiskellut Pariisissa, lisäksi hän oli tehnyt matkan Roomaan Vadstenan Birgitan asioissa eli siis nähnyt ja kuullut paljon. On pätevä arvaus ajatella, että hänen aikanaan on myös kannustettu papistoa näytelmäesityksen valmistamiseen. Suomalaisten opinkäyntiä tutkinut Jussi Nuorteva (1997/99) on löytänyt Euroopan keskiajan yliopistoista kaikkiaan 142 opiskelijaa, joiden lähtökohta on ollut Turun hiippakunnassa. Heidän palaamisensa Suomeen on ilman muuta merkinnyt välittömien kansainvälisten vaikutteiden kulkeutumista maahamme.
Helena Edgren (1993) on tulkinnut Hattulan kirkon kattomaalauksia, joiden syntyaika 1508–1516 on suhteellisen myöhäinen. Kuvaohjelmaltaan ne ovat Neitsyt Marian ihmetekojen eli miraakkelien sarja. Neitsyt Mariaan liittyviä ihmekertomuksia tunnetaan Ranskassa sarjoina näytelmiä (Miracles de Notre Dame). Sakastin puolella on kuva, Neitsyt Maria ja ilveilijä, legenda, jossa luostariin vetäytynyt ilveilijä ei osaa palvella Jumalaa muuten, kuin omalla taidollaan eli tanssimalla Neitsyt Maarian alttarin edessä.
Keskiajan teatterikarttaan Suomessa on kuviteltava vielä muutakin.
Vanhojen uskomusten ja perinteiden mukaiset tavat ilmeisesti säilyivät – myös yhteisöllisten juhlien ja esittämisen kannalta. Kiintoisin esimerkki ovat Sääksmäen pitäjässä olevan Ritvalan kylän helkajuhlat, jotka vietettiin helluntaina, Sääksmäen pitäjän vanhana kirkkopyhänä. Ne olivat monen perinteen kerrostumaa, joista eräs on ollut kevääseen kuuluva neitojen kulkue, vanhan hedelmällisyysjuhlan jäänteenä – sinänsä yleinen kevätjuhliin kuuluva meno. Samalla neidot esittäytyivät kylän pojille.
Ritvalassa kulkue alkoi kylän sillalta ja kiersi kautta peltojen, jolloin siinä samalla siunattiin vainiot, missä siten oli jo kirkollinen aspekti mukana. Laulettavia lauluja oli kuusi, jotka etummaisina kulkevat lauloivat edeltä ja taempi joukko kertasi, mahdollisesti vielä toisenkin kerran. Lopulta noustiin Helka-vuorelle, jossa karkeloitiin poikien tekemän helavalkean ympärillä. Helkajuhlan muodon arvellaan syntyneen noin 1300–1500 -lukujen välillä säilyen vielä niinkin myöhään kuin vuoteen 1867. Niiden jo ehdittyä hävitä ne 1800-luvun lopulla elvytettiin uudelleen henkiin osana kansallishenkistä seuratoimintaa.
Alkuperäisiin helkavirsiin kuului Kantelettareen sittemmin kirjattuja lauluja kuten Mataleenan virsi, Inkerin virsi ja Antikaisen virsi. Niissä kuvataan naisen elämän erilaisia kohtaloita vaaroja ja mahdollisuuksia: langennutta naista, uskollisesti odottavaa impeä sekä herkkäuskoista ja petettyä neitoa. Alku- ja loppuvirressä on selvimmin kristillinen sävy. Timo Tiusanen otaksuu, että katolinen kirkko saattoi järjestää kansanomaisia kulkuenäytelmiä moniaallakin, erilaisina muunnelmina. Muihin kirkollisiin vaelluksiin viittaavat myös tiedot Tapanin päivän vaelluksista talosta taloon, jossa laulettavana olisi ollut Tapanin virsi. (Tiusanen, 1969 s27)
Helka- ja hela sanat liittyvät germaaniseen pyhää tarkoittavien sanojen ryhmään kuten helig, helgon, hälsinge. Kiintoisaa on myös näiden sanojen yhteys parantamista tarkoittaviin sanoihin (esim engl. to heal) ja kokonaisuutta, eheyttä tarkoittavaan sanaan (ruots. hel, helhet). Suomen sana pyhä on samaa juurta pihaa eli aidattua, eristettyä aluetta tarkoittavan sanan kanssa. Eino Leinon mahtavat runokokoelmat nimellä Helkavirret 1 & 2 (1903 & 1916) taas ovat hänen jylhiä kuvitelmiaan voimaa ja itseyttä täynnä olevasta muinaissuomalaisesta kansasta.
Kansanruno Elinan surma tunnetaan Kantelettaresta. Sen aihepiiri viittaa pikemminkin jo 1400-luvun lopulle, onhan siinä mahtimies Klaus Kurki, joka nai nuoren vaimon Elinan. Mutta syrjäytetty mahtimiehen entinen emännöitsijä tai frilla eli jalkavaimo, Kirsti Fleming herättää Klaus Kurjen mustasukkaisuuden ja järjestää niin, että Kurki raivoissaan sytyttää tuleen rakennuksen, jossa viaton Elina parhaillaan tapaa nuoruuden ystäväänsä Olavia.
Kysymyksessä on aviollinen melodraama, jolla on selvät yhteiskunnalliset kytköksensä: mahtimiehen avioliitossa painavat muut seikat kuin rakkaus, ja tästä syntyy useita ristiriitoja. Samalla runo käsittelee kateutta, naisten välistä jännitettä, hylätyn naisen tumtoja, alempiarvoisen miehen asemaa yhteiskunnassa, mahtimiehen kunniaa jne.
Runo on lähes kauttaaltaan dialogia ja se muodostaa selkeät jaksot, ikään kuin kuvaelmat tai näytökset. Sen toisessa vanhassa käsikirjoitusversiossa on lisäksi merkitty puhujat etukirjaimin. Tämä aidosti dramaattinen ote ja iskevä dialoginen muoto runossa ovat kirvoittaneet monet otaksumaan, että Elinan surma -runoa olisi myös esitetty, tai että runo olisi jäännettä alunperinkin näytelmällisestä muodosta.
Kurjen suvun muinainen kartano Laukko sijaitsee Vesilahdella, Tampereen eteläpuolella, joten kyseessä saattaisi olla keskiajan Hämeessä suomalaisen aateliston piirissä sattunut oikea mustasukkaisuusmurha. Kuten teatteri aina yhteiskunnissa artikuloi jonkin yhteisön tarpeelliseksi katsovan moraalisen ajatustavan, voidaan näin ajatella myös Elinan surman ja Suomen varhaisen rälssin eli aatelistonkin parissa tapahtuneen. Elinan surma -runon aihepiiri viittaa enemmän aikakauden balladi-runouteen, eikä vastaavanlaisia yhtä realistisesti hahmoteltuja ja dramaattisia näytelmätekstejäkään eurooppalaisesta perinteestä tuolta ajalta tunneta. Voidaan olettaa että mahdollinen myöhäiskeskiajan Elinan surma -näytelmä olisi sepitelmänä vasta 1500-luvun puolelta, jolloin renessanssin ajatustapojen mukaan muuttuva ja yksilöllistyvä ihmiskuva on tehnyt jo tavallaan luvallisiksi tämänkaltaiset voimakkaat yksilön elämään, myös pahuuteen johtavat tunteet ja niiden käsittelyn julkisesti.
Kaikki on pelkkää oletusta, mutta ei mahdotonta, kuten sekin ajatus, että tällainen näytelmä on myös voitu sepittää Juhana-herttuan hoville (1556–1563) viihdykkeeksi tai maakunnallisiin pitoihin, jossa aateliston loistoa on haluttu jäljitellä. Olihan hylätyn frillan eli jalkavaimon ongelma todellakin juuri aatelismiehen eteen usein tuleva ongelma ja eri säätyjen naisille kovin mahdollinen ja tavallinen kohtalo. Kiehtovaa arvailua.
Jopa polttomurhan aidolla tapahtumapaikalla on voinut olla perusteltua näytellä järkyttävää aihetta. Aiheesta suunnitteli nuori Karl Bergbom librettoa ensimmäiseen suomenkieliseen oopperaan, jota ei koskaan syntynyt. Aihe siirtyi myöhemmin Gustaf von Numersille (Elinan surma, 1892), jonka näytelmästä tuli aikanaan avio- ja ihmissuhdemelodraaman kulmakivi maamme teatterien ohjelmistoihin 50 vuodeksi, kunnes Hella Wuolijoen kirjoittamat Niskavuori-näytelmät 1930-luvulta alkaen syrjäyttivät sen. Maria Jotuni kirjoitti myös oman versionsa (Klaus, Louhikon herra, 1943).