Perspektiivikuvauksella tarkoitetaan kolmiulotteisen tilan tai kappaleen kuvaamista kaksiulotteisessa kuvatasossa. Jo antiikin aikoina esiintyi pyrkimyksiä perspektiivikuvaukseen, mutta kuvattavat kohteet oli usein esitetty eri suunnista. Sen vuoksi yhdenmukaista tilailluusiota ei päässyt syntymään. Renessanssin aikana Firenzessä matemaatikot, optiikantutkijat ja taiteilijat aloittivat järjestelmällisen perspektiivin tutkimuksen. Pioneereihin lukeutui oppinut matemaatikko Paolo dal Pozzo Toscanelli (1397–1482). Valitettavasti hänen kirjoituksensa ovat kadonneet. Samoihin aikoihin insinööri–arkkitehti Filippo Brunelleschi teki maineikkaat empiiriset kokeensa perspektiivikuvauksesta (ks. tarkemmin Jokinen 2015, 191). Arkkitehti Leon Battista Alberti puolestaan kiteytti perspektiiviopin kirjalliseen muotoon 1435 kirjassaan De pictura (Maalaustaiteesta).
Niin ”matemaattinen” tai ”tieteellinen” perspektiivi syntyi. Sen lähtökohta on tosin se tosiasia, että keskeisperspektiivin illuusio syntyi vain yhdestä aukosta ja yhdellä silmällä katsottuna. Aikalaisille perspektiivi (ital. prospettiva) oli lähes sensaatiomainen uutuus. Sillä kyettiin kuvaamaan häkellyttävän todenmukaisesti tilavaikutelmia kuvapinnassa. Sen vuoksi perspektiivi rinnastettiin jopa noituuteen. Monet renessanssitaiteilijat, kuten Masaccio, Piero della Francesca, Fra Angelico ja Leonardo da Vinci, hyödynsivät töissään uutta perspektiivikuvausta. Siten vakiintui länsimaiselle maalaustaiteelle tyypillinen tapa nähdä maalaus eräänlaisena laatikkona, josta on poistettu yksi seinä: aivan kuin katsoja pääsisi kurkistamaan enemmän tai vähemmän todentuntuiseen kolmiulotteiseen maailmaan. Tämä vastasi myös renessanssin teatterin tarpeita aikana, jolloin todellisuuden havainnointi syrjäytti keskiaikaisen maailmankuvan. Niin sanottu perspektiivinäyttämö kehittyi, ja sitä sovellettiin eri tavoin uusissa teatteritiloissa. Erinomaisen kokonaisnäkemyksen yleisesti renessanssin perspektiivistä saa lähteestä Jokinen 2015, 183–214.