Tutkittaessa varhaisia esityspaikkoja tulemme hieman varmemmalle maaperälle, kun tarkastellaan niin sanottua myöhäispaleoliittista kivikautta noin 35 000 vuotta sitten. Niihin aikoihin ihmiset alkoivat ottaa rituaaliseen käyttöön suuria luolastoja, joiden seiniin he kuvioivat raaputtamalla ja maalaamalla erilaisia merkkejä ja kuvia, etupäässä eläinhahmoja. Euroopan varhaisimmat tunnetut kivikautiset luolat sijaitsevat Espanjan ja Ranskan alueilla. Niitä alettiin löytää 1800-luvun loppupuolella, ja löydöt mullistivat käsityksemme ihmisen esihistoriasta. Myöhemmin samankaltaisia luolia on löydetty muun muassa Amerikasta, Australiasta, Kiinasta, Keski-Aasiasta ja Lähi-idästä.
Aluksi tiedot maalauksista levisivät arkeologien ja taiteilijoiden tekeminä kuvituksina ja myöhemmin tietenkin valokuvina. Näin välittyi käsitys, että seinämaalaukset olisi toteutettu ikään kuin suorakulmion muotoisina, taulunomaisina teoksina. Nykyään ajatus siitä, että kivikautiset luolat olisivat olleet eräänlaisia muinaisia taidegallerioita, on pitkälti hylätty. Nyt painotetaan enemmän luolien rituaalisia funktioita ja maalausten merkitystä osana rituaalisia esityksiä, joita näissä laajoissa luolastoissa on mitä todennäköisimmin esitetty. Tätä näkemyskantaa perustelee painokkaasti käyttäytymistieteellisesti suuntautunut arkeologi Yann-Pierre Montelle kirjassaan Palaeoperformance: The Emergence of Theatricality as Social Practice (2009).
Luolien rituaalista funktiota hän perustelee muun muassa sillä, että laajat luolastot eivät olleet asuttuja. Ihmiset asuivat pikemminkin luolien suuaukoilla kuin sisällä mutkikkaissa, pilkkopimeissä ja paikoin erittäin kapeissa ja vaikeakulkuisissa luolissa itsessään. Altamiran (Espanja) ja Lascaux’n (Ranska) luolastot, jotka ovat kauden luolista laajimmat ja tunnetuimmat, ovat kalkkikiviluolia. Niille ovat tyypillisiä luolatilojen monimuotoiset, labyrinttimaiset verkostot sekä suuria korkeitakin luolahalleja yhdistävät kapeikot ja käytävät, jotka haarautuvat jälleen uusiksi halleiksi. Tilallisesti luolat tarjoavat dramatiikkaa, sillä käytävät ja aukot tarjoavat niin sanottuja liminaalisia välitiloja, jotka ovat kaikkialla olleet ja ovat edelleen teatterillisen esityksen kannalta tärkeitä.
Näihin löydettyihin luonnontiloihin alettiin luoda kuvastoa maalausten, kaiverrusten ja seinään painettujen kädenjälkien muodossa. Siten luolat muuttuivat vähitellen kulttuurisiksi tiloiksi. Kuvista valtaosa esittää eläimiä, niistä keskeisimpinä hevonen ja biisoni. Ihmishahmoja joukossa on vain murto-osa, niistäkin monet eläimiksi naamioituneita ja niiden olemusta ja liikkeitä imitoivia hahmoja. Mikä luolamaalausten funktio oli? Montelle esittää kirjassaan keskeiset teoriat kuvien tulkinnoista eri aikakausilta. Itse hän päätyy painottamaan maalausten merkitystä eräänlaisen kollektiivisena tietopankkina tai ”kuvin kirjoitettuna kirjana” (Montelle 2009, 208). Hän korostaa myös luolien kognitiivis–psykologista tutkimusnäkökulmaa, josta saa kattavan kuva David Lewis-Williams kirjasta The Mind in the Cave: Conciousness and the Origins of Art (2002).
Lewis-Williamsin tulkinnan mukaan luolat maalauksineen muodostavat ikään kuin šamanistisen kokemuksen tai tajunnan matkan kartan. Ovatko luolamaalaukset poikkeusyksilöiden eli eräänlaisten alkušamaanien luomia, vai ovatko ne ehkä kollektiivisempia luomuksia? Montelle kuitenkin painottaa, että tarkoituksena vaikuttaa olleen luoda tietoisesti ympäristö, johon tallennettiin informaatiota ja jossa voitiin suorittaa initiaatiorituaaleja (Lewis-Williams 2002, 56).
Miten tällainen initiaatiorituaali sitten luolastossa järjestettiin, kun ainoina valolähteinä palvelivat kädessä liikuteltavat kauhamaiset rasvalamput. Esimerkiksi Lascaux’n luolasta niitä on löydetty noin 170 kappaletta. Niitä on mahdollisesti ollut varastoituina pitkän luolamatkan varrella, jotta matka kokonaisuudessaan olisi ollut mahdollinen. Todennäköisesti matkaa johti yksi tai useampi henkilö, joukossa ehkä šamaani. Kierros saattoi jatkua yhdessä tai niin, että initiaatiorituaaliin osallistujat jaettiin ryhmiin, jotka hajaantuivat luolalabyrintin eri halleihin. Esimerkiksi Montelle kokee, että maalaukset on kaikesta mutkikkuudestaan ja osittaisista päällekkäisyyksistään huolimatta sijoiteltu luolatiloihin suunnitelmallisesti.
Maalausten havainnoinnissa rasvalyhdyt olivat keskeisiä. Uudempi tutkimus (kuten Lewis-Williams ja Montelle) onkin painottanut, että luolamaalaukset on maalattu epätasaisille luolan seinämille ja siksi jotkin maalaukset jatkavat tai täydentävät seinän omassa kolmiulotteisessa topografiassa jo hahmotettavia muotoja. Näin valolähteen suunta ja liike voivat paljastaa ja tarkentaa hahmoja, jotka esimerkiksi piirroksissa ja valokuvissa vaikuttavat vain sekavilta viivojen verkostoilta. Maalausten luoma vaikutelma lepattavien ja liikuteltavien lamppujen valossa on siten voinut muistuttaa animaatiota. Oletettujen rituaalisten esitysten monitaiteelliset tehokeinot eivät välttämättä rajoittuneet tähän, vaan niihin kuului mitä todennäköisimmin myös auditiivisuus. Siihen viittaavat luolista löytyneet monet soitinten jäännökset.
Soittimiin kuuluu luista valmistettuja pillejä ja huiluja sekä erilaisia ilmassa kieputettavia räikkiä. On havaittu, että monissa luolissa tippukiven muodostamissa pilarimaisissa muodostelmissa on kulumajälkiä, jotka viittaavat siihen, että pilarimuodostemia on voitu käyttää lyömäsoittimina – eräänlaisina jättiläismäisinä litofoneina. Arkeologian otettua uudeksi apuvälineekseen akustoarkeologian eli akustisen tutkimuksen on ilmennyt sekin, että luolien kuvitukseltaan rikkaimmat seinämät ovat myös akustisesti aktiivisimpia: luolaston eri osissa tuotetut äänet heijastuvat niihin hyvin. Animistisessa, luontoa elollistavassa kokemusmaailmassa on ehkä syntynyt vaikutelma, että juuri niissä kohdissa ”kallio puhuu”. Myös Suomen kivikautisia kalliomaalauksia on tutkittu akustisesti.
Vaikuttaa siltä, että kivikautisten luolien funktioiden ymmärtämisen yksi edellytys on se, että niitä tarkastellessa hylkäämme perinteiset taidekategoriamme, kuten ”kuvataide”, ”teatteri”, ”tanssi”, ”musiikki” jne. Hedelmällisempää lienee lähestyä luolia siten, että miellämme kaikki niissä tehdyt löydökset osina luolien yleisempää tarkoitusta. Se vaikuttaa olleen esityspaikan ja monitaiteellisen ympäristön tarjoaminen kollektiivisille rituaaleille.