Vuonna 1986 perustettu englantilainen tanssiryhmä DV8 Dance Theatre poikkesi monella tapaa perinteisestä tanssiteatterista. Jo ryhmän nimi antaa siitä vihjeen, sillä sen voi lukea muodossa deviate – poiketa tai hairahtua. Ryhmän teokset poikkesivat normista ja toivat uutta tanssin kentälle niin teosten teemojen, esiintyjien kuin tanssin tekemisen tavan suhteen.
Ryhmän perustaja Lloyd Newson syntyi Australiassa ja opiskeli siellä yliopistossa psykologiaa ja sosiaalityötä. Tanssia hän opiskeli London Contemporary Dance Schoolissa, The Placessa, ja toimi tanssijana sekä koreografina useissa ryhmissä ennen kuin perusti DV8 Dance Theatren. Newson vastasi ryhmän teoksista alusta alkaen, ja niissä näkyy kiinnostus sosiaalisiin, psykologisiin ja poliittisiin kysymyksiin. DV8:n keskeisiä tanssijoita olivat Nigel Charnock (1960–2012) ja Wendy Houstoun aina 1990-luvun alkupuolelle saakka, jolloin he aloittivat uransa koreografeina.[1]
Abstraktin tanssin sijaan DV8 teki fyysistä tanssiteatteria ja käsitteli inhimillisiä, oikeasta elämästä tulevia teemoja. Miesten väliset suhteet olivat läsnä jo varhaisissa teoksissa, kuten duetossa My Sex, Our Dance (1986), jonka Newson teki yhdessä Charnockin kanssa. Siinä fyysinen riskinotto peilasi parisuhteen haasteita. My Body Your Body (1987) -teoksessa kahdeksan miestä ja naista tutki seksuaalisia stereotyyppejä. Ryhmän maineikkaimpiin teoksiin kuuluu Dead Dreams of Monochrome Men (1988), jonka aiheena oli miehen halu.[2]
Monet teoksista ovat olemassa myös televisio- ja elokuvaversioina, kuten Strange Fish (1992). Niin näyttämö- kuin filmiteokset ovat keränneet lukuisia palkintoja: esimerkiksi Enter Achilles[3] (1995) voitti Prix d’Italian vuonna 1996. DV8 on myös kiertänyt paljon esiintymässä ulkomailla, ja Suomessa he kävivät Helsingin Juhlaviikoilla ja Kuopio Tanssii ja Soi -festivaaleilla vuonna 1998. Vuonna 2016 Newson päätti pohtia jatkoa ja laittoi ryhmän tauolle. Vuonna 2020 hän kuitenkin vielä palasi teoksen Enter Achilles pariin ja teki siitä uuden version Ballet Rambertille, mutta keväällä 2022 ryhmä lopetti lopullisesti toimintansa.
Ei tarvetta miellyttää
DV8-ryhmän työskentelyssä uuden teoksen tekemiseen otettiin mukaan kaikki esiintyjät, heidän henkilökohtaiset kokemuksensa ja koreografiset ideansa.[4] Teos syntyi yleensä ryhmä- ja prosessikeskeisillä, yhteisöllisillä työtavoilla (devising). Ryhmä improvisoi kokemustensa pohjalta ja teoksen teemoihin reagoiden.[5] Nykypäivän näkökulmasta tämä voi kuulostaa tavalliselta tanssiteoksen tekoprosessilta, mutta tanssiryhmät olivat pitkään hierarkkisia ja niissä vallitsi koreografin keskeinen asema teosta luotaessa. Koreografi antoi tarkasti etukäteen suunnittelemansa liikkeet niin sanotusti eteen, ja tanssijat opettelivat ne ulkoa tuottamatta itse teokseen materiaalia. DV8-ryhmän esiintyjissä näkyi moninaisuus: ryhmässä tanssi yli 60-vuotiaita, vammaisia sekä erilaisista etnisistä taustoista tulevia tanssijoita, mikä ei ollut vielä 1990-luvulla tavallista.
DV8-ryhmän tyyliä kuvaavat hyvin sanat ”riskinotto” ja ”suoruus”. Monissa sen teoksissa on läsnä in your face -asenne; asiat läväytetään ankarasti silmien eteen, mutta mukana on myös huumoria ja ironiaa. Abstraktion, etäännyttämisen tai liikkeen tutkimisen sijaan kyse on ihmisistä – heidän välisistä suhteistaan, voimistaan ja haavoittuvuuksistaan. Teosten teemat eivät ole jääneet yleisölle epäselviksi: esimerkiksi Enter Achilles käsitteli maskuliinisuuden normeja tarkastelemalla miesten toveruutta brittiläisen pubikulttuurin kontekstissa, johon kuuluvat niin huumori, alkoholi kuin väkivalta. Can We Talk About This (2011) puolestaan käsitteli sanavapautta ja sensuuria.
DV8:n perustamisen aikaan Newsonia ja Charnockia yhdisti pettymys silloisen brittiläisen valtavirtatanssin pinnallisuuteen. Charnock vastusti koko uransa ajan nykytanssin elitistisyyttä, ja hänelle paras yleisö oli tavalliset ihmiset, jotka eivät yleensä käyneet teatterissa.[6]
Charnockille muodostui myöhemmin läheinen yhteys Suomeen. Hän kävi täällä esiintyjänä ja vieraili Helsingin Kaupunginteatterin tanssiryhmän (nyk. Helsinki Dance Company) koreografina 2000-luvun alussa tekemässä teokset Se suuri syy (2000) ja Sydämen äly (2002), minkä jälkeen hän toimi tanssiryhmän johtajana vuoteen 2005 saakka. Tuolloin syntyivät teokset Paratiisi (2003), Baby (2004), 777 a love story (2004), First Sex & White Room (2005) ja Life (2005). Charnock jatkoi omissa teoksissaan fyysisen tanssiteatterin linjaa. Newsonin tavoin hän käytti niin tanssia, laulua, tekstiä kuin muitakin teatterin eri keinoja.
Postmoderni subjekti ja katseen merkitys
Postmoderni on laaja termi, jonka merkityksestä, sisällöstä ja ajoituksesta on käyty paljon keskustelua. Eri tieteen- ja taiteenaloilla on ollut erilaisia näkemyksiä sen merkityksestä. Jonkinlainen perusymmärrys kuitenkin on, että se on reaktiota maailmansotien jälkeisen modernismin arvoja ja muotoja vastaan. David Harvey on todennut, kuinka niin sanottu täysmodernismi (high modernism) oli palannut valistuksen ajan modernin ajatuksiin, joihin kuuluivat muun muassa rationalismi, optimistinen tiedeusko, universaali moraali sekä autonominen taide, joka perustui sen sisäiseen logiikkaan. Sen sijaan postmoderniin on katsottu kuuluvan muun muassa sellaisia piirteitä kuin heterogeenisuus, fragmentaarisuus, häilyvyys ja epäluottamus universaaleihin diskursseihin.[7]
Postmodernismille on ollut ominaista myös ironia, parodia ja intertekstuaalisuus.[8] Tätä on kuvannut työssään muun muassa kirjallisuudentutkija Linda Hutcheon, jonka mukaan postmodernismille on tunnusomaista nimenomaan ristiriitaisuus. Se hylkää siistit binääriasetelmat ja hierarkiat keskittyen sen sijaan kysymyksiin ja eroihin.[9]
DV8 syntyi 1980-luvulla, jolloin sukupuoli tuli uudella tavalla esiin niin tanssiteoksissa kuin feministisessä tanssintutkimuksessakin. Tasa-arvo ja ruumiillisuuden kysymykset olivat ajankohtaisia yhteiskunnassa laajemminkin. Heteronormatiivisuuden sijaan seksuaalisuuden näkökulmat alkoivat moninaistua. 1980–1990-luvuilla nähtiin myös useita nykytanssikoreografien tekemiä balettiklassikoiden uustulkintoja. Samoihin aikoihin esimerkiksi Mats Ek ja Matthew Bourne käänsivät ja sekoittivat teoksissaan perinteisiä sukupuolirooleja ja yhdistivät tanssiteatteri-ilmaisuunsa erilaisia genrejä.
Ramsay Burt on analysoinut muutamia DV8-ryhmän teoksia artikkelissaan, joka käsitteli katsojan suhdetta tanssivaan queer-miehen kehoon avoimesti homoseksuaalien nykykoreografien teoksissa.[10] Hänen mukaansa ”queer” on terminä luonteeltaan avoin ja sisältää suuren määrän identiteettejä, jotka ovat vastakkaisia normatiiviselle heteroseksuaalisuudelle, mikä taas luo tilaa monille subjekteille.
…queer-tanssi avaa ja tekee tilaa uudelle ja joskus kumoukselliselle mielihyvälle purkamalla ja sumentamalla heterodiskurssia ja ehdottamalla uusia subjektien asemia.[11]
Burtin analyysin mukaan DV8:n videoteos Never again luo kiehtovan kuvan queerin mahdollisuuksista: Teoksessa Charnockin esittämä heteroksi identifioitava hahmo putoaa kivuliaan näköisesti portaita 1800-luvun miesten yleiseen käymälään. Siellä hän kohtaa suuren määrän seksuaalisesti aktiivisia queer-miehiä ja -naisia, joten käymälä ei ole ”vain miehille”.[12]
Queerin ohella male gaze (miehinen katse) on toinen esimerkki niin sanotusta matkustavasta käsitteestä, eli sellaisesta käsitteestä, jonka käyttö laajenee yhdeltä tutkimusalalta useampien tutkimusalojen käyttöön. Sen kehitti Laura Mulvey elokuvatutkimuksessa 1970-luvulla, ja termiä hyödynnettiin seuraavalla vuosikymmenellä myös tanssintutkimuksessa. Käsitteen avulla on tarkasteltu esimerkiksi, kuinka sukupuolittuneen katseen kautta naisvartalo esiintyy spektaakkelina ja passiivisena katseen kohteena heteroseksuaalisesta miesnäkökulmasta katsottuna.
Burt tuo esiin katseen merkityksen ja voiman DV8:n teoksen Dead Dreams of Monochrome Men avauskohtauksessa, joka tapahtuu homodiskossa. Kohtauksessa katseella on aivan erityinen merkitys: kuka katsoo ketä ja miten, ja kuinka tästä alkaa muodostua toimintaa ja erilaisia suhteita neljän miestanssijan välille. Burt analysoi myös, kuinka yleisö tulee tietoiseksi omasta voyeurismistaan, sillä yksi tanssija on seurannut kohtausta koko ajan sivusta ja alkaa reagoida tapahtumiin. Yleisön katseen alle kehittyy monimutkainen rakennelma näyttämöllä esitetyistä haluista ja katseista.[13]
Burt pohtii artikkelissaan, kuinka subjektiivisuus ruumiillistuu postmoderneissa koreografioissa:
Sumentamalla perinteisen etäisyyden katsojan ja esiintyjän, subjektin ja objektin, välillä sekä Jones [Bill T. Jones] että DV8 saavat mieskatsojan ei vain tietoiseksi mahdollisista mielihyvistä, jotka ovat valkoisen heteroseksuaalisen maskuliinisuuden normien ulkopuolella, mutta myös mitä tanssivan queer-miehen ruumis voi tehdä hänelle ja hänen puolestaan.[14]
Burtin käsittelemissä teoksissa jo valistuksen ajalta peräisin oleva subjektin rationaalinen ja puolueeton, neutraali katsoja-asenne ja etäisyys hajoavat. Hän myös kuvailee, miten tanssi kaikuu katsojassa – läsnä ovat mielihyvä ja kauhu, joita hän katsojana kokee miestanssijoiden esittäessä maskuliinisuutta.[15] Ja juuri siihen DV8 fyysisellä tanssiteatterillaan pyrkikin.
Viitteet
3 Teoksen intertekstuaalinen analyysi ks. Lehikoinen 2014.
7 Kukkonen 2014, 24–25. Laajemmin erilaisista postmodernin näkökulmista ks. emt. 23–42.
8 Intertekstuaalisuuden käsitteestä ja tutkimusotteesta ks. mm. Lehikoinen 2014.
9 Kukkonen 2014, 27.
10 Miestanssijuuden ja homoseksuaalisuuden suhteesta laajemmin ks. Burt 2007.
11 Burt 2001, 216. Suomennos kirjoittajan, kuten muutkin tässä artikkelissa olevat suorat lainaukset.
Kirjallisuus
Burt, Ramsay. 2001. ”Dissolving in Pleasure: The Threat of the Queer Male Dancing Body”. Teoksessa Jane C. Desmond (toim.) Dancing Desires. Choreographing Sexualities on and off Stage. Wisconsin: The University of Wisconsin Press, 209–241.
Burt, Ramsay. 2007 (1995). The Male Dancer. Bodies, Spectacle, Sexualities. London and New York: Routledge.
Craine, Debra & Mackrell, Judith. 2000. The Oxford Dictionary of Dance. Oxford: Oxford University Press.
Kukkonen, Aino. 2014. Postmoderni liikkeessä. Tulkintoja 1980-luvun suomalaisesta tanssista. Väitöskirja. Teatteritiede, Helsingin yliopisto.
Lehikoinen, Kai. 2014. ”Askeleita tekstuaalisessa labyrintissä. Tanssin kielellistäminen, intertekstuaalisuus ja tulkinta.” Teoksessa Järvinen, Hanna & Rouhiainen, Leena (toim.) Tanssiva tutkimus. Tanssintutkimuksen menetelmiä ja lähestymistapoja. Helsinki: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu Nivel 3, 27–44. Saatavilla myös: https://nivel.teak.fi/tanssiva-tutkimus/askeleita-tekstuaalisessa-labyrintissa/
Elektroniset lähteet
DV8 Dance Theatre. https://dv8.co.uk/ [Viitattu 15.12.2021]
Newson, Lloyd. 2012 ”Nigel Charnock obituary”, muistokirjoitus, The Guardian 7.8.2012 https://theguardian.com/stage/2012/aug/07/nigel-charnock [Viitattu 15.12.2021]
Kirjoittaja
Aino Kukkonen
Aino Kukkonen on tanssikriitikko, tietokirjailija ja vieraileva tutkija Taideyliopiston Historiafoorumissa. Hänen väitöskirjansa (2014) käsitteli postmodernismia suomalaisessa tanssitaiteessa 1980-luvulla. Kukkonen on työskennellyt tutkijana muun muassa Tieteen termipankissa sekä toiminut kuraattorina Teatterimuseon tanssiaiheisissa näyttelyissä. Julkaisuihin kuuluu suomalaista tanssitaidetta käsitteleviä artikkeleita ja kirjoja, joista viimeisimpänä Kansallisbaletin historia Se alkoi joutsenesta (toim. Laakkonen & al. 2021).