6.1
Kehollinen käänne

6.1
Kehollinen käänne

Kehollinen oppiminen on perinteisiä oppimiskäsityksiä laajempi ja moniulotteisempi näkemys oppimisesta. Sen taustalla on niin sanottu kehollinen tai ruumiillinen käänne (ks. esim. Pfeifer & Bongard 2007; Sheets-Johnstone 2009). Kyseessä on laaja tietoteoreettinen murros, joka laajenee asteittain yhä useammalle tiedonalalle. Sen alkuperä on taiteessa ja filosofiassa, erityisesti ruumiinfenomenologiassa. Ruumiinfenomenologiassa ihminen nähdään kokonaisuutena, jossa keho (tai ruumis) on ihmisen maailmassaolemisen, havaitsemisen ja oppimisen keskus ja näin myös mielen tai tajunnan perusta (Rouhiainen 2011; Merleau-Ponty 1962/1995; Maitland 1995).

Fenomenologi, tanssitaiteilija Maxine Sheets-Johnstone (2009, 1–2) toteaa, että kehollisessa tai ruumiillisessa käänteessä on kysymys kartesiolaisen dualismin seurauksena syntyneiden, ruumiillisuuteen liittyvien virheellisten tulkintojen korjaamisesta. Kartesiolainen dualismi pitää ajattelua ja tajuntaa kehosta riippumattomana. Tämä näkemys on johtanut oppimisen tutkimuksessa ja kasvatustieteessä muun muassa siihen, että oppiminen on mielletty yksilön aivoissa tapahtuvina kognitiivisina prosesseina, joissa painottuu symbolisessa muodossa (sanat, numerot, kuviot jne.) oleva informaatio. Tällainen informaatio yleensä sijaitsee oppijan ulkopuolella (esimerkiksi kirjoissa, opettajalla, vanhemmilla), ja oppiminen tarkoittaa tämän informaation siirtymistä sellaisenaan oppijan aivoihin. Usein myös taitojen oppimisessa opittavan sisällön ajatellaan olevan olemassa maailmassa valmiina, ja taito opitaan jäljittelemällä ulkoista mallia ja luomalla sen perusteella kognitiivisia skeemoja aivoissa.

Kehollinen käänne mullistaa käsityksiä tietoisuudesta, tiedosta, tietämisestä ja oppimisesta. Lähtökohtana on se, että tieto syntyy ihmisessä ja ihmisten välillä. Suuri osa ihmiselle merkityksellisestä tiedosta on siis tavallaan uutta ja ainutkertaista; sitä ei ole olemassa ilman ihmistä, joka tietää. Tällainen tieto rakentuu ihmisessä ei-symbolisten prosessien pohjalta. Ei-symboliset prosessit ovat aistimuksia, havaintoja, tuntemuksia ja tunteita, joita ihmisessä syntyy, kun hän toimii aktiivisesti sosiaalisessa ja fyysisessä maailmassa. Aistiminen tapahtuu koko kehossa, ja tiedon syntymiseen osallistuu hermojärjestelmä, joka ulottuu kaikkialle kehoon. Aistimisen tapahtumassa muodostuu tietoa ulkoisesta maailmasta (eksteroseptisten aistien välityksellä) sekä organismin sisäisestä tilasta (proprioseptisten aistien välityksellä).

Ei-symbolinen informaatio on reflektiivisen, symbolisen, tulkitun ja kielelliseen muotoon puetun tiedon raaka-ainetta. Ensin se kuitenkin synnyttää ihmisessä havainnon tai kokemuksen eli tunnistettavan muutoksen kehollisessa tilassa. Tällainen tunnistettava kehollinen, aistinen kokemus on esireflektiivistä tai esikielellistä tietoa, jonka ihminen voi muuntaa symboliseen muotoon, kuten kuvaksi, keholliseksi ilmaukseksi tai sanoiksi. Voidaan myös puhua representaatiosta: alkuperäinen kokemus saa uuden ilmiasun, ja samalla sille syntyy merkitys. Merkitykset ovat yhteydessä sosiaaliseen todellisuuteen ja ympäröivään kulttuuriin, ja henkilökohtaisiin kokemuksiin perustuvien merkitysten jakaminen toisille ihmisille on inhimillisen kulttuurin perusta. (Lehtonen 1998.)

Suuri osa kehollisista kokemuksista jää kuitenkin kokonaan huomiotta, ja potentiaalinen tiedon raaka-aine, sen kokemuksellinen materiaali, jää käyttämättä. Se ei tuota tunnistettavaa kokemusta, nimeämistä, tulkintaa, merkityksiä, ajattelua eikä kieltä. Myös tällaiset ”hämärät” kokemukset vaikuttavat tietoisen kokemusmaailmamme taustalla. Ne luovat olemisellemme ja maailmasuhteellemme taustan, johon tietoinen toiminta ja ajattelu kiinnittyvät ja jonka varassa merkityssuhteemme rakentuvat. Silloin kun taustasta ei nouse mitään tavanomaisuudesta poikkeavaa, ihminen ei välttämättä ole ollenkaan tietoinen sen olemassaolosta. Se nousee tietoisuuteen yleensä vain silloin, kun siinä tapahtuu jotain arkista elämää häiritsevää. Väsymys, sairastuminen tai muu kriisi nostaa kehollisuutemme konkreettisella tavalla esiin, ja joudumme suuntaamaan huomiotamme toiminnan muuttamiseen. (Klemola 2005.)

Tiiviisti sanottuna kehollinen tieto on henkilökohtaista ja kokemuksellista. Se syntyy ihmisessä aistimusten, havaintojen, tuntemusten, elämysten ja tunteiden muodossa ja pohjalta. Se on alkuperältään ei-symbolista ja orgaanista, ja se syntyy yhteydessä fyysisen ja sosiaalisen todellisuuden kanssa. Vuorovaikutuksessa rakentuva tieto tukee ihmisten välistä ymmärrystä yli kielellisten merkitysten. Tietoisuus oman kokemusmaailman moniulotteisista sävyistä auttaa ihmistä tunnistamaan myös toisten ihmisten kokemuksia ja herkistää myötätuntoa toisia ihmisiä kohtaan. Kehollinen tieto on moniulotteista ja moniselitteistä: merkitykset syntyvät ja rakentuvat erilaisten tiedon ja tietämisen tasojen välillä. Kehollinen tieto on myös käsitteitä ja kieltä luovaa, ja se synnyttää ajattelua.

Lähteet

Klemola, Timo. 2005. Taidon filosofia – Filosofin taito. Tampere: Tampere University Press.

Lehtonen, Mikko. 1998. Merkitysten maailma. Tampere: Vastapaino.

Maitland, Jeffrey. 1995. Spacious Body: Explorations in Somatic Ontology. Berkeley: North Atlantic Books.

Merleau-Ponty, Maurice. 1962/1995. Phenomenology of Perception. Kääntänyt Colin Smith. London: Routledge.

Pfeifer, Rolf & Bongard, Josh. 2007. How the Body Shapes the Way we Think: A New View of Intelligence. Cambridge: MIT Press.

Rouhiainen, Leena. 2011. ”Fenomenologinen näkemys oppimisesta taiteen kontekstissa.” Teoksessa Eeva Anttila (toim.). Taiteen jälki. Taidepedagogiikan polkuja ja risteyksiä. Helsinki: Teatterikorkeakoulu, 75‒94. helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/45263/TeaK_40.pdf

Sheets-Johnstone, Maxine. 2009. The Corporeal Turn: An Interdisciplinary Reader. Exeter: Imprint Academic.