Vaikka puhumme ekologisesta tai ekokriisistä, kyseessä on itseasiassa kulttuurin kriisi (Plumwood 2002): jälkiteollisessa yhteiskunnassa elävä ihminen ei ole onnistunut sopeuttamaan kulttuuriaan planetaarisiin rajoihin. Planetaarisilla rajoilla tarkoitetaan ihmiskunnalle turvallisen toiminnan biologisia ja fysikaalisia raja-arvoja Maa-planeetalla. Raja-arvojen ylittämisen uskotaan sysäävän planeettamme olosuhteet sellaiseen tilaan, joka uhkaa koko ihmiskunnan tulevaisuutta. Planetaarisia rajoja on kaikkiaan yhdeksän ja niistä useita on jo ylitetty. (Rockström ym. 2009; Steffen ym. 2015.)

Ihminen onkin vähitellen herännyt siihen tosiasiaan, että ilmastonmuutoksen, lajikadon ja muiden planeettaa uhkaavien ongelmien taustalla on ihminen itse. Jotkut tutkijat ovatkin ehdottaneet, että nykyistä käynnissä olevaa geologista aikakautta tulisi nimittää antroposeeniksi (Crutzen & Stormer 2000). Antroposeenin aikakauden katsotaan alkaneet teollisen vallankumouksen jälkeen, kun ihmisen toiminta alkoi vaikuttaa planeetan tilaan luonnonvoimia enemmän. Antroposeenia edeltävällä holoseenin aikakaudella ilmasto lämpeni viimeisen jääkauden jälkeen monenlaiselle elämälle, myös ihmiselle, suotuisaksi. Nyt kehityksen pelätään kääntyneen pysyvästi epäsuotuisaksi ihmisen toiminnan seurauksena. Tutkijoiden keskuudessa vallitseekin yhteisymmärrys siitä, että ihmisen toiminta vaikuttaa ratkaisevasti maapallon tilaan ja että meidän tulisi myös ymmärtää, että ihmiskuntana olemme täysin riippuvaisia ekosysteemien elinvoimaisuudesta.

Kasvatusfilosofi Veli-Matti Värri on kirjassaan Kasvatus ekokriisin aikana todennut:

”Ekologisesti kriisiytyneessä maailmantilanteessa on välttämätöntä arvioida kriittisesti, luontosuhteen näkökulmasta, eri kasvatusinstituutioiden itseymmärrystä, tehtävänmääritystä ja ontologisia sitoumuksia oman aikamme tärkeimpien haasteiden ja viheliäisimpien ongelmien valossa”

(Värri 2018, 126).

Ihmiskuntaa uhkaavat monenlaiset viheliäisiksi tai pirullisiksi kutsutut ongelmat (engl. wicked problems), joilla viitataan yhteiskunnallisiin ja globaaleihin haasteisiin, joita on mahdotonta määritellä tarkkarajaisesti ja siksi myös ratkaista yksinkertaisin keinoin. Viheliäiset ekologiset ja sosiaaliset ongelmat sisältävät useita osatekijöitä, joiden syyt ja seuraukset ovat kietoutuneet niin monimutkaisesti toisiinsa, että yksittäiset ratkaisuyritykset synnyttävät usein kasan toisia ongelmia – usein jossakin toisaalla tai vasta tulevaisuudessa. Filosofi Tere Vadén (2016, 135) onkin todennut, etteivät yksittäiset tuotanto- tai kulutustapojen tehostamiset riitä, vaan “tarvitaan muutos, jota on laadultaan verrattava uskonnolliseen herätykseen”. Jotta voisimme sopeuttaa kulttuurimme yhden planeetan rajoihin, tulee meidän radikaalisti uudelleen arvioida sitä, mitä todella pidämme elämässä merkityksellisenä ja arvokkaana. Näiden kysymysten on kosketettava jokaisen yhteiskunnan sektorilla vaikuttavan yksilön ja instituution – myös opettajan ja oppilaitoksen – toiminnan tavoitteita ja sisältöjä.