6.3
Kehollinen tieto

6.3
Kehollinen tieto

Tietoisuuden kehittymistä ja rakennetta pohtiessa eräänä tavoitteena on ymmärtää, kuinka subjektiivinen kokemus syntyy elävässä olennossa. Kehollisuus tuottaa ihmiselle perspektiivin, josta käsin hän havaitsee maailman. Keholliset kokemukset luovat perustan ihmisen käsitykselle itsestään ja ympäristöstään. Teoksessaan Philosophy in the flesh: The embodied mind and its challenge to Western thought (1999) kielitieteilijä George Lakoff ja filosofi Mark Johnson kuvaavat, kuinka käsitteet ja abstrakti ajattelu rakentuvat kehollisten kokemusten varaan. Ajattelumme rakentuu sille, miten kehomme vastaanottaa, kuljettaa ja tuottaa informaatiota, miten aivot ja hermosto osallistuvat tiedon kuljettamiseen ja tulkintaan, sekä siihen, miten konkreettisesti toimimme fyysisessä, sosiaalisessa ja ideaalisessa maailmassa. Emme siis voi kokea, havaita ja ajatella mitä tahansa: käsitteet ja ajattelu ovat sidoksissa kehollisuuden antamiin mahdollisuuksiin. Myös tapa, jolla hahmottamme maailmaa, on sidoksissa kehollisuutemme: koskettelemme, kurkottelemme, kohdistamme katseemme, teroitamme aistejamme aina tilanteen mukaan. Havaintomme maailmasta ja siten myös ajattelumme rakentuvat tällaisten kehollisten peruskoordinaattien varaan – emme esimerkiksi haista kuten koira tai kuule kuten lepakko. (Lakoff & Johnson 1999, 43–44.) Järki, tai mieli, ei ole transendentti eikä universaali, vaan sidoksissa kehollisuutemme tarjoamaan perspektiiviin maailmasta.

Keholliset kokemukset ovat välttämättömiä käsitteellisen ja abstraktin ajattelun kehitykselle. Käsitteet perustuvat havaintoihimme ja toimintaamme konkreettisessa suhteessamme ympäröivään maailmaan. Käsitteet rakentuvat samojen neuraalisten systeemien varaan kuin liikkuminen ja havaitseminen. Käsitteet, ajattelumme työkalut, perustuvat siis konkreettisiin kokemuksiin ja syntyvät suurelta osin kehollisisten, sensomotoristen prosessien tuloksina. (Lakoff & Johnson 1999, 20.) Keholliset ja sensomotoriset prosessit säätelevät sitä, miten voimme maailman hahmottaa ja tulkita. Samat neuraaliset ja kognitiiviset mekanismit, joiden avulla teemme havaintoja ja liikutamme kehoamme, auttavat meitä luomaan käsitejärjestelmämme ja ajattelumallimme. (Lakoff & Johnson 1999, 3–4; ks. myös Syväoja et al. 2012, 20–21.)

Neurotieteilijä Antonio Damasion (2000) mukaan kielen muotoon puettu ajattelu on ihmisen tietoisuuden ja tiedon rakentumisessa jäävuoren huippu. Se on vain pieni osa siitä, mitä koemme, käsitämme, tiedämme ja ymmärrämme. Tietoisuus koostuu suurelta osin ei-kielellisten tapahtumien tajuamisesta, kehollisten kokemusten ja aistimusten jatkuvasta virrasta. Oivaltaminen, ymmärtäminen ja käsitteiden muodostaminen perustuvat jatkuvalle tietoisuuden ei-kielellisellä tasolla tapahtuvalle kokemiselle. Kaikki toiminta tuottaa tätä aistimusten virtaa, josta käsitteet, kieli ja ajattelu nousevat ja johon ihminen voi sijoittaa myös itsensä ulkopuolelta tulevan informaation. Näin ihminen rakentaa tietoa kokemusmaailmansa varaan ja oppii ymmärtämään myös asioiden ja ilmiöiden välisiä suhteita. Damasio kuvaa tätä tapahtumista osuvasti:

Koko tiedon rakentaminen yksinkertaisesta monimutkaiseen, sanattomasta ja kuvallisesta sanalliseen ja kirjalliseen riippuu kyvystä kartoittaa, mitä tapahtuu ajassa eliömme sisällä, eliömme ympärillä, eliöllemme ja eliömme kanssa, kun asia seuraa toista aiheuttaen toisen loputtomiin. (Damasio 2000, 174.)

Damasio on hakenut selitystä tietoisuuden syntyyn monissa teoksissaan. Teoksessaan Tapahtumisen tunne: Kuinka tietoisuus syntyy (2000) hän väittää, että tietoisuus ja identiteetti perustuvat kokemukseen siitä, että kehossa koetut tuntemukset ja tunteet ovat yksilön omia: kun yksilö tuntee tapahtuman tapahtuvan itsessään, kehossaan, syntyy kokemus siitä, että tuo tuntemus on yksilön oma. Kehoon paikantuvat kokemukset luovat perustan yksilön ja tapahtumien välisten suhteiden käsittämiselle, tietoisuuden kehittymiselle ja identiteetin rakentumiselle. Uudemmassa teoksessaan Mind in Life (2010) hän tarkentaa ajatteluaan tietoisuuden rakentumisesta. Hän kuvaa niin sanotun ydinminän (protoself) suhdetta kehoon eli siihen biologiseen organismiin, jossa ydinminä ja tietoisuus ”asuvat” siten, että keho on kallio, jonka varaan ydinminä rakentuu. Ydinminä on puolestaan akseli, jonka ympärillä tietoisuus pyörii. (Damasio 2010, 21.)

Varhainen kokemusmaailmamme on suurelta osin ei-kielellistä. Se sisältää eri aistikanavien tuottamia aistimuksia, havaintoja, tuntemuksia ja tunteita, niiden muistoja, jälkiä, erilaisia representaatiota eli ”kuvia”. Nämä kuvat taltioituvat aivoihimme ja rakentavat minuuttamme ja tarinaa itsestämme ja elämästämme. (Damasio 2000, 287–290.) Damasion mukaan näin syntyy sanattomia kertomuksia, eräänlaisia karttoja, jotka rakentavat loogisia yhteyksiä tapahtumien välille. Damasio väittää, että tällainen sanaton tarinankerronta on yhteydessä ihmisen tarpeeseen kertoa tarinoita, luoda draamaa ja elokuvia ja kirjoittaa kirjoja. Sanattomia tarinoita voikin verrata elokuvaan. Kieli nousee näistä kehollisiin, esireflektiivisiin kokemuksiin perustuvista sanattomista tarinoista, sillä ihminen on kielellinen olento, joka kääntää sanattomat tarinat kielen muotoon välittömästi:

Kaikki mikä tulee mielen sanattomille raidoille kääntyy nopeasti sanoiksi ja lauseiksi. Se on ihmisen, kielellisen olennon luonne. (Damasio 2000, 170–171.)

Tämä sanattomien tarinoiden kääntäminen kielen muotoon mahdollistaa laajennetun tietoisuuden ja omaelämäkerrallisen minän. ”Elämänkuvamme” on moniaistinen: se sisältää hajuja, makuja, ääniä, kuvia, kehollisia tuntemuksia kuten kipua ja lämpöä ja niin edelleen. Ne ovat kuvia ihmisen ja maailman välisestä vuorovaikutuksesta ja ”yhtä suuressa määrin aivojen luomuksia kuin ne ovat luomisen käynnistävän ulkoisen todellisuuden tuotetta” (Damasio 2000, 289). Näin neurotieteen tuottama ymmärrys siitä, miten ihminen tietää, tulee lähelle taidefilosofian käsitystä ihmisen ja maailman luovasta, tulkitsevasta vuorovaikutuksesta.

Uuden sukupolven kognitiotiede, jota kutsutaan kansainvälisesti osuvasti termilla embodied cognition, perustuu ajatukseen siitä, että älykkyys ja älykäs toiminta edellyttävät kehon, jossa informaatioprosessit ja fyysiset prosessit kietoutuvat toisiinsa. Keinoälyn ja robotiikan tutkijat Pfeifer ja Bongard toteavat tämän seuraavasti:

… if a system is embodied, it is subject to the laws of physics and has to somehow deal with gravity, friction, and energy supply in order to survive … the real importance of embodiment comes from the interaction between physical processes and what we might want to call information processes. (Pfeifer & Bongard 2007, 18.)

Lähtökohtana kaikelle kognitiiviselle prosessoinnille on vuorovaikutus muuntuvan, arvaamattoman ja epäselvän todellisuuden kanssa. Tässä vuorovaikutuksessa informaatio kulkee vastavuoroisesti ihmisen ja ympäröivän todellisuuden välillä ja informaatiota kuljettavat järjestelmät osallistuvat samanaikaisesti myös liikkeiden aikaansaamiseen. Aiemmin ajateltiin, että aivot ohjaavat kehoa. Nykyisin ymmärretään, että kehon kautta saatu aistitieto puolestaan myös ohjaa aivojen toimintaa ja ajattelua. Ihmisen hereilläolo on jatkuvaa havaintojen, ajatusten ja valintojen virtaa. Tämä virta on kaksisuuntainen, ja aivojen, hermoston, aistielinten ja lihasten toiminta on vuorovaikutteista. Kognitiiviset ja sensomotoriset prosessit ovat tiiviisti kietoutuneet yhteen tarkoituksenmukaisessa toiminnassa, päätelmien teossa ja ongelmien ratkaisussa. Älykäs toiminta ja tietoinen ajattelu koostuvat useista rinnakkaisista prosesseista, jotka tapahtuvat kaikkialla kehossa: aistielimet niin sormenpäissä, silmien verkkokalvoilla, korvissa kuin kehon sisälläkin toimivat yhteistyössä tuottaen tietoa suunnasta, etäisyydestä, muodosta, pinnoista ja niin edelleen. (Johnson 2008, 19–20; Pfeifer & Bongard 2007, 36; Shapiro 2011, 56–57.)

Filosofi, kehoterapeutti Mark Johnsonin (2008) mukaan merkitykset nousevat sensomotorisista kokemuksistamme. Hän kirjoittaa, että

… our bodily experience thus provides a prereflective fund of meaning that makes it possible for us to think abstractly and to carry out all forms of meaningful human symbolic interaction, expression, and communication (2008, 20).

Johnson (2008, 21) toteaa, että kehollisen kokemisen ja käsitteellisen ajattelun yhteyden oivaltaminen suuntaa nyt tutkijoiden kiinnostuksen siihen, miten abstrakti ajattelu nousee kokemuksistamme. Harva siis enää kiistää tämän yhteyden, nyt tutkitaan sen synty- ja toimintamekanismeja (ks. mm. Thompson 2007; Thelen 2008; Shapiro 2011).

Uuden sukupolven kognitiotieteilijöitä yhdistää pyrkimys on haastaa perinteinen käsitys mielestä ja kognitiviisista prosesseista, eli niin sanottu internalist paradigm. Eräs keskeinen ajattelusuuntaus tällä rintamalla on ns. enaktivismi, tai vapaasti käännettynä “enaktiivinen kognitiotiede” (enactive cognitive science). Enaktivismi kiistää sisäisten mentaalisten mallien (internal representations) ja informaationprosessointimallien merkityksen. Enaktivismi tarkoittaa sitä, että elävä organismi rakentaa tietoa ja merkityksiä prosessissa, jossa organismin oman kehollinen toiminta ja kietoutuu yhteen ympäristön kanssa. Subjekti ja objekti rakentuvat siis rinnakkain, tuottaen toinen toisensa. Toinen tapa ilmaista tämä on se, että kognitio on toimintaa tai aktiivista tekemistä.

Enaktivismilla on monia variaatioita ja painotuksia, kuten radikaali enaktivismi, sensomotorinen enaktivisimi ja autopoieettinen enaktivismi. Yleisesti ottaen, enaktiiviseen ajatteluun liittyy kolme muuta e-alkuista määrettä: embodied–embedded–extended–enactive. Tällainen ajattelu siis kyseenalaistaa perinteisen kognitiotieteen perusoletukset sisäisten mentaalisten mallien merkityksestä kognitiviisissa prosesseissa. (De Jesus 2014.) Tämä tarkoittaa myös mielen käsitteen uudelleen määrittelyä ja mm. sitä, että mieli ei sijaitse aivoissa. Evan Thompsonin sanoin meidän täytyy ymmärtää, kuinka emme ole yhtä kuin aivomme olematta erillisiä aivoistamme, eli ”We need to understand how you are not your brain without being separate from your brain.”

 

Evan Thompson What is Mindfulness? An Embodied Cognitive Science Perspective. YouTube-video www.youtube.com/watch?v=Q17_A0CYa8s n. 15:55 min. kohdalla.

 

Niin sanotut sosio-materiaaliset lähestymistavat oppimisen ja kasvatuksen tutkimukseen liittyvät läheisesti enaktivismiin ja uuden sukupolven kognitiotieteeseen. Näissä lähestymistavoissa kasvatuksen ja oppimisen ajatellaan tapahtuvat systeemisesti, verkottuneina, tai rihmastollisina prosesseina, joissa inhimilliset ja ei-inhimilliset toiminnat ja tapahtuvat kietoutuvat yhteen. Näin inhimillinen merkityksenanto ja tiedon rakentaminen kiinnittyy materiaalisiin ja sosiaalisiin tapahtumiin, ympäröivään todellisuuteen, eikä inhimillistä merkityksenantoa voi erottaa materiaalista olosuhteista, joissa se tapahtuu. Materiaalisuus siis kietoutuu merkityksiin ja ajatteluun. Sosio-materiaaliset teoriat keskittyvät niihin prosesseihin, millä nämä monimuotoiset systeemit muotoutuvat, muuntuvat ja vakiintuvat inhimillisen ja ei-inhimillisen vuorovaikutuksessa. Oppiminen ymmärretään vuorovaikutukseksi, jossa tieto, tietäjä ja tiedetty rakentuvat ja kehkeytyvät rinnakkaisina tapahtumina ja toimintana. Kehkeytyminen (emergence) on keskeinen käsite, ja se viittaa tapahtumiseen jossa monimutkaiset ilmiöiden ja olioiden väliset kytkennät aikaansaavat ennalta-arvaamattomia tapahtumia, tuotoksia, tuloksia. Ihmiset ovat täysin kytkeytyneet osaksi laajempaa systeemiä, eivätkä siten ole riippumattomia ympäristöstään, eivätkä siten myöskään voi itsenäisesti säädellä ja kontrolloida oppimistaan, tietämistään eivätkä sitä, mitä ja miten ajattelevat. Tieto, oppiminen ja toiminta ymmärretään tässä jatkuvaksi keksimiseksi ja tutkimiseksi, prosessiksi, josta tieto nousee esiin, ilmenee, ja jossa oppiminen määrittyy laajeneviksi toiminnan mahdollisuuksiksi. Ennen kaikkea, sosio-materiaaliset lähestymistavat korostavat oppimisprosessin ennalta-arvaamattomuutta. (Fenwick, Edwards and Sawchuk 2011, 14–17.)

Lähteet

Damasio, Antonio. 2000. Tapahtumisen tunne: Miten tietoisuus syntyy. Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita.

Damasio, Antonio. 2010. Self Comes to Mind: Constructing the Conscious Brain. New York: Pantheon Books.

De Jesus, P. (2014). Can the revolution be optimised? Oh yes it can! But, maybe not. Report on the one day symposium on “Varieties of Enactivism”. Connection Science, 26 (3), 293–296.

Johnson, Mark. 2008. “The Meaning of the Body.” Teoksessa Willis F. Overton, Ulrich Müller & Judith L. Newman. (toim.). Developmental Perspectives on Embodiment and Consciousness. New York: L. Erlbaum, 19–43.

Fenwick, Tara, Edwards, Richard & Sawchuk, Peter (2011). Emerging approaches to educational research. Tracing the sociomaterial. New York, NY: Routledge.

Lakoff, George & Johnson, Mark. 1999. Philosophy in the Flesh: The Embodied Mind and its Challenge to Western Thought. New York: Basic Books.

Pfeifer, Rolf & Bongard, Josh. 2007. How the Body Shapes the Way we Think: A New View of Intelligence. Cambridge: MIT Press.

Shapiro, Lawrence. 2011. Embodied Cognition. New York: Routledge.

Syväoja, Heidi, Kantomaa Marko, Laine Kaarlo, Jaakkola Timo, Pyhältö Kirsi & Tammelin Tuija. 2012. Liikunta ja oppiminen. Tilannekatsaus – lokakuu 2012. Muistiot 2012: 5. Opetushallitus. www.oph.fi/download/144729_Liikunta_ja_oppiminen_2.pdf (22.08.2013).

Thelen, Ester. 2008. “Grounded in the World: Developmental Origins of the Embodied Mind.” Teoksessa Willis F. Overton, Ulrich Müller & Judith L. Newman. (toim.). Developmental Perspectives on Embodiment and Consciousness. New York: Lawrence Erlbaum, 99–129.

Thompson, Evan. 2007. Mind in Life: Biology, Phenomenology and the Sciences of Mind. Cambridge: Belknap Press.