Sosiaalinen konstruktionismi on yksi suuntaus laajemmasta konstruktivistisesta tietoteoreettisesta paradigmasta (miten tieto syntyy). Näitä konstruktivistisia suuntauksia yhdistää näkemys, jonka mukaan tieto ei koskaan voi olla tietäjästä, siis ihmisestä riippumatonta. (Konstruktivistinen oppimiskäsitys)
Sosiaalinen konstruktionismi ei ole selkeärajainen koulukunta, vaan monitieteinen lähestymistapa, joka on saanut vaikutteita niin filosofiasta, sosiologiasta kuin kirjallisuuden tutkimuksestakin. Sosiaalisen konstruktionismin kentässä vaikuttaa näin ollen suuntauksia, joiden tutkimukselliset kiinnostukset paikantuvat erilaisiin kysymyksiin: sosiaalisten ongelmien (yhdysvaltalainen) konstruktionistinen tutkimusperinne, Peter Bergerin ja Thomas Luckmannin edustama sosiologinen konstruktionismi, poststrukturalistinen (ranskalainen) sosiaalinen konstruktionismi, jota Michel Foucault edustaa sekä mm. Kenneth Gergenin edustama sosiaalipsykologinen sosiaalinen konstruktionismi. Alfred Schutz puolestaan edustaa ns. fenomenologista sosiologiaa, jonka perusajastuksen mukaan todellisuus rakennetaan, tuotetaan, ylläpidetään ja muunnetaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Todellisuus on siis ihmisten välisessä kanssakäymisessä tuotettu sosiaalinen konstruktio, jossa kielellä on keskeinen merkitys. Tutkimuskohteisiin liittyvien erojen lisäksi nämä suuntaukset jäsentävät todellisuuden luonnetta ja sitä koskevaa tietoa eri tavoin.
Sosiaalisen konstruktionismin lähtökohtana ei siis ole yksilö eikä ulkoinen maailma, vaan juuri kieli. Toisena perustavana lähtökohtana on kiinnostus ihmisten välisiin suhteisiin. Konstruktionistit ovat kiinnostuneita yhteistyöstä, konflikteista, merkityksistä, neuvottelemisesta, retoriikasta, rooleista sekä kielen tehtävistä ihmisten välisissä suhteissa.
Sosiaaliseen konstruktionismiin perustuvassa pedagogiikassa korostuu sosiaalinen vuorovaikutus, yhteistoiminta, keskustelu, tulkintojen ja merkitysten vaihto, niistä neuvottelu, sekä tietoisuus erilaisista puhetavoista (diskursseista).