Seuraava perustuu Maija Lehtovaaran (1996) artikkeliin Situationaalinen oppiminen – ontologisia ja epistemologisia lähtökohtia, teoksessa Lehtovaara, J. ja Jaatinen, R. (toim.) Dialogissa osa 2: Ihmisenä ihmisyhteisössä. Tampere: Tampereen Yliopiston jäljennepalvelu.
Situationaalinen oppimiskäsitys perustuu lähinnä Edmund Husserlin fenomenologiaan ja Martin Heideggerin eksistentiaaliseen fenomenologiaan, joiden pohjalta Lauri Rauhala on kehittänyt ns. holistisen ihmiskäsityksen. Situationaalinen oppimiskäsitys on siis holistiseen ihmiskäsitykseen nojaava oppimiskäsitys.
Lehtovaaran analysoima situationaalinen oppimiskäsitys ankkuroituu siis filosofiaan, poiketen näin useista muista, psykologiaan perustuvista oppimiskäsityksistä. Peruskysymyksenä on siten oppimisen ontologinen analyysi, ts. mitä oppiminen on. Oppimista edesauttavat tai estävät (didaktiset) tekijät, kuten esim. oppimisympäristön laatu, jäävät tässä sivummalle. Lehtovaaran mukaan systemaattinen oppimisen analyysi ei ole psykologisten oppimiskäsityksille tunnusomaista, joiden suurena ongelmana edelleen on se, että ei tiedetä, mitä oppiminen on. Tällaiset oppimiskäsitykset näyttävät syntyneen yhteiskunnallisina tilaustöinä, paikaten edellisen oppimiskäsityksen puutteita. Ne ovat yksipuolisia eivätkä pysty hahmottamaan ihmisen oppimista kokonaisuutena.
Situationaalinen oppimiskäsitys tuo korostetusti esiin ihmisen kietoutuneisuuden elämäntilanteisiinsa: oppimistapahtumaa ei holistiseen ihmiskäsitykseen nojaten voida tarkastella irrallaan elämäntilanteista. Maailma ja yksilön sosiaalinen todellisuus ovat merkittävällä tavalla mukana oppimistapahtumassa, joka ei siis näin ollen ole yksilön sisäinen, psykologiaan tai biologiaan perustuva prosessi. Myös sosiaaliset ja historialliset tekijät liittyvät yksilön oppimiseen, joka on siis enemmän kuin käyttäytymisen muutosta tai kognitiivista prosessointia individualistisesta näkökulmasta (vrt. Vygotskyn kehitysteoria ja sosiaalinen konstruktionismi). Lehtovaaran mukaan myös tunteet, intuitio ja tahto ovat jääneet liian vähälle huomiolle oppimisen psykologiassa.
Situationaalisen oppimisen ymmärtämiseksi on tärkeää tarkastella holistisen ihmiskäsityksen filosofisia perusteita tarkemmin. Lehtovaara tarkastelee ensin tajunnallisuutta inhimillisen kokemisen kokonaisuudessa ja kysyy, mitä kokemus on?
Lehtovaaran mukaan todellisuus ilmenee meille kokemuksissa aina jotain merkitsevänä. Kokemus ei ole autonominen suhteessa todellisuuteen, vaan kokemukseen on sisäänrakennettuna tajunnan ja muun todellisuuden välinen suhde.
Kulttuurin välittyminen ihmiselle tapahtuu kokemuksen, eli tajunnan kautta. Tajunta on merkityssuhteiden muuttumisen ja kehkeytymisen prosessi, ymmärtämisen (tajuamisen) väylä. Merkityssuhde tarkoittaa ymmärtävää suhdetta johonkin objektiin tai asiaan.
Oppiminen tästä näkökulmasta viittaa ihmisen kokemuksiin maailmassa olevana, ja näin oppimisessa on kysymys merkitysten ymmärtämisestä ja muuttumisesta. Opetustapahtumassa on kysymys uusien merkityssuhteiden synnyttämisestä ja virheellisten tai ristiriitaisten merkityssuhteiden korjaamisesta. Oppimisen kautta maailmankuva avartuu.
Seuraavaksi Lehtovaara tarkastelee oppimiskokemusta hermeneuttisena kokemuksena, perustaen tarkastelunsa ns. hermeneuttiseen tietokäsitykseen, jonka mukaan ihminen tulkitsee todellisuutta subjektiivisesti. Tämä selittää sen, että eri henkilöt voivat ymmärtää saman kohteen toisistaan poikkeavalla tavalla sekä sen, että sama henkilö voi eri tilanteissa ymmärtää saman asian eri tavoin.
Hermeneuttisessa tietokäsityksessä ihminen nähdään intentionaalisena. Intentionaalisuus on tajunnallisuuden keskeinen tunnusmerkki ja tarkoittaa sitä, että tajunta suuntautuu aina johonkin kohteeseen: me olemme aina tietoisia jostakin, emme pelkästään tietoisia. Ymmärtämistä ei voi siis erottaa siitä mitä ymmärretään, eikä havaitsemista siitä mitä havaitaan. Lisäksi ymmärtäminen on yhteyksien, ts. suhteiden ja näkökulmien ymmärtämistä, ja näin ihminen ei voi saavuttaa todellisuutta, vain ainoastaan merkitysten välittämiä käsityksiä (näkökulmia) todellisuudesta. Tähän perustuu se, että tietäminen on aina subjektiivista, ja tieto on aina ihmistajunnan konstituutio.
Kuten oppiminenkin, myös opettaminen on todellisuuden tulkintaa. Myös opettaja ymmärtää todellisuutta omista lähtökohdistaan, oman horisonttinsa kautta. Fenomenologisessa filosofiassa horisontti viittaa jo olemassaoleviin merkityssuhteisiin (psykologiassa näistä käytetään ilmaisua aiemmat kokemukset). Uutta asiaa opeteltaessa tapahtuu aktiivisesti suunnattua, intentionaalista horisonttien valintaa, joka vaikuttaa siihen, mitkä asiat säilyvät ja mitkä taas unohtuvat yksilön kokemustodellisuudessa.
Tietämisen halu ja uteliaisuus perustuvat sille, että ihmisen tajunta toimii ekspansiivisesti, laajentuen. Tajunnan ekspansiivisuus saa aikaan sen, että yksilölle syntyy uusia merkityssuhteita ja maailmankuva rikastuu ja avartuu. Merkityssuhteet voivat kuitenkin myös lukkiutua, kun esimerkiksi subjektiivinen maailmankuva vastaanottavana horisonttina ja uusi opittava asia ovat keskenään ristiriidassa. Horisonttien vakiintumisen seurauksena toiminta usein totunnaistuu, mutta horisontit eivät kuitenkaan yleensä ole täysin staattisia, ja myös kokemukset ovat ainakin jossain määrin avoimia: oppiminen on näin ollen elinikäinen prosessi.
Tajunnan tiedostamattoman osan huomioiminen on keskeistä situationaalisessa oppimiskäsityksessä. Tiedostamaton viittaa epätäydelliseen tai epäselvään merkityssuhteeseen, tai sellaiseen kokemukseen, joka ei ole vielä sijoittunut merkityssuhteena tiedostettuun maailmankuvaan. Tällaiset kokemukset voivat olla epäintentionaalisia, mutta epäintentionaaliset kokemukset voivat tosin olla myös tietoisia tai tulla tietoisuuteen.
Tällainen tieto on tajunnalle vielä piilevää tai intuitiivista (tacit knowledge, vastakohtana explicit knowledge). Piilevä tieto liittyy siis merkitysten selkeysasteen vaihteluun. Intuitiivinen tieto on tiedostamatonta kokemusta, joka voi välittyä esimerkiksi ilmeiden kautta. Monet asiat jäävät oppijalle piileväksi, intuitiiviseksi tiedoksi, ja se voi joko haitata tai edistää oppimista.
Lehtovaaran mukaan piilevän tiedon tuominen tietoiseksi kasvatus- ja opetustilanteissa on tärkeää subjektiivisen maailmankuvan selkeyttämisessä ja rikastamisessa. Tietoiseksi tuleminen on sitä, että epäselvät ja vajaat merkityskokemukset selkiytyvät.
Tunteet ovat myös merkityksiä – eivät pelkästään fysiologiaa. Tunteet edellyttävät vastapoolina yksilön situaation: myös tunteet siis kohdistuvat johonkin. Lehtovaaran mielestä tunteita ei kasvatuksessa vaalita, mutta silti ne ottavat paikkansa ja toimivat ihmisessä. Tunnekokemukset ovat oppijalle hyvin merkityksellisiä, eikä niitä voida ohittaa oppimistapahtumassa.
Myös tahdon ilmentymät liittyvät tajuntaan. Myös ne esiintyvät ja toimivat merkityksinä. Tahdon ilmentymät ovat tietoisia merkityksiä. Kun oppija esimerkiksi vertailee ja harkitsee erilaisia merkityssuhteita, hän arvioi miten ne liittyvät omiin arvoihin, ja tekee tietoisia valintoja tältä pohjalta.
Seuraavaksi Lehtovaara tarkastelee kehollista ymmärtämistä ajallisuuden ja avaruudellisuuden hahmottamisena. Kehollinen tai orgaaninen ymmärtäminen ja esiymmärtäminen viittaavat ymmärtämisen eri tasoihin. Esiymmärtäminen viitaa siihen, että kullekin ihmiselle ominainen ja ainutkertainen elämäntilanne kuuluu olennaisena osana ihmiseen ja hänen oppimiseensa. Esiymmärrys viittaa ihmisen olemassaolon perustaviin ehtoihin, sillä tarkoitetaan ihmiseen itseensä sisältyvän jäsennyksen antamaa tulkintaa. Ymmärtäminen perustuu aina esiymmärtämiselle, joten tajunnallinen ymmärtäminen ei koskaan ala alusta.
Lehtovaaran mukaan kehollisuudella ja kehollisilla kokemuksilla on kaikessa oppimisessa oma asemansa, koska keho on ihmisen maailmassa olemisen keskus. Kehon kautta ihmisen kokemukset ovat kiinni maailmassa. Keho on avaruudellinen ja kehon toiminta on ajallista: keho tuo menneisyydestä nykyisyyteen taitonsa ja jälkensä.
Myös tajunnalliset kokemukset tapahtuvat kehollisen maailmasuhteen mahdollistamina ja rajoittamina. Tajunnallisuus ei ole irti kehollisuudesta eikä situationaalisuudesta. Oppija on kehollisuutensa ansiosta kokeva subjekti.
Ihminen voi tarkastella omaa tai toisen kehoa objektina, esineenä, jolloin kosketus eletyn kehon kokemukseen katoaa. Oppijan keholliset kokemukset voivat myös muodostua oppimistilanteissa ongelmiksi, jos ne esimerkiksi ovat negatiivisia.
Ihmisen oppiminen on moninainen, laaja, syvä ja kokonaisvaltainen tapahtuma, jossa yksilö suhteutuu maailmaan. Lehtovaaran kuvaama situationaalinen oppimiskäsitys poikkeaa muista oppimista kuvaavista malleista siinä, miten yksilön ja ympäristön välinen suhde ymmärretään. Kun useat muut käsitykset lähtevät siitä, että yksilö ja ympäristö ovat toisistaan erillisiä, situationaalinen oppimiskäsitys perustuu siihen, että situaation katsotaan olevan perustavassa ontologisessa mielessä ihmistä. Situaatio ei siis viittaa fyysiseen ympäristöön. Se ei ole jotain ulkopuolista, vaan jotain ihmisessä olevaa. Ihmisen situaatio on riippumaton ajan ja paikan rajoituksista.
Ympäristö ei siis ympäröi ihmistä, vaan sisältyy ihmiseen. Fenomenologiassa puhutaankin ympäristön sijaan maailmasta, johon yksilö on suhteessa, ja jossa hän todellistuu. Maailma ei viittaa konkreettiseen todellisuuteen, vaan merkitysyhteyteen; maailma synnyttää merkityksiä yksilön sisälle. Maailma on yksilössä ja yksilö on merkitysten kautta maailmassa. Lehtovaara lainaa Perttulaa (1996, 11), jonka mukaan ”se, millaisena ihminen syntyy, sitoo sitä, mitä ihmisen on mahdollista ymmärtää”. Esimerkiksi sukupuolemme rajaa kokemuksiamme (vrt. esiymmärrys).
Situaatio näin ymmärrettynä koostuu monista tekijöistä, joita Rauhala kutsuu situaation rakennetekijöiksi. Ne puolestaan voivat olla konkreettisia (esim. esineet) ja ideaalisia (esim. arvot). Osa määrittyy kohtalonomaisesti, osa on yksilön valittavissa. Situaatio on aina yksilöllinen ja ainutkertainen. Syntyessämme maailmaan synnymme kuitenkin samalla historiaan ja traditioon – yhteisten merkitysten maailmaan. Yhteinen esiymmärryksemme luo perustan intersubjektiivisuudelle.
Situationaalinen oppimiskäsitys ylittää yksilön ja ympäristön rajan ja pyrkii pois näiden välisestä vastakkainasettelusta, dualismista, kohti dialogia. Ihminen ja maailma ovat avoimia, maailma ja ihminen eivät ole valmiita. Ihminen osallistuu maailman tapahtumiseen.
Lopuksi Lehtovaara kiinnittää huomionsa erilaisuuteen ja Toiseuteen oppimisessa. Keskeinen ajatus on se, että toisen ihmisen kokemusta ei voi koskaan kokea, eikä ihminen voi koskaan ymmärtää toista ihmistä täydellisesti. Toiseuden ongelmaa ei voi kiertää, vaan se on hyväksyttävä ja kohdattava.
Ihmisen esiymmärrys ja tajunnan syvä kietoutuneisuus maailmaan täytyy situationaalisen oppimiskäsityksen mukaan ottaa huomioon oppimistapahtumassa. Tässä yhteydessä voidaan myös käyttää elämismaailman käsitettä, joka tarkoittaa sitä merkitysten kokonaisuutta, joka muodostuu yksilölle sosiaalisen kanssakäymisen kautta siinä yhteisössä ja arvotodellisuudessa, jossa yksilö elää, ts. arkipäivän elämänkokemusten kokonaisuutta tai ihmisen kokemustodellisuutta. Oppiminen tapahtuu aina tämän elämismaailman pohjalta.
Arkitietomme ovat paljolti perua edellisiltä sukupolvilta; me olemme ikään kuin heitettyjä kieleen ja maailmaan. Kulttuurimme ja kielemme kantaa mukanaan paljon tulkintoja jokapäiväisen elämän todellisuudesta, joten elämismaailmassa on jo annettuna paljon jäsennettyä tietoa. Tämä jäsentyneisyys tarjoaa perustan ja lähtökohdan oppimiselle, eikä oppiminen ja kasvatus koskaan ala tyhjästä.
Opettajan tehtävä on tukea oppijaa hänen subjektiivisen maailmankuvansa avartamisessa ja rikastamisessa. Subjektiivinen maailmankuva on jokaiselle yksilöllinen; vaikka se on sidoksissa historiallisuuteensa, se on myös jatkuvasti uudistuva tulkinta.
Merkitykset eivät koskaan ole vain oppijan omia merkityksiä. Maailma ja siihen kuuluvat toiset ihmiset kuuluvat situaation kautta ihmiseen, ja koska ihmisen on syvästi maailmaan kietoutunut, sisältyy hänen olemassaoloonsa väistämättä dialogisuus.
Dialogisuus opetuksessa perustuu siihen, että opettaja ei voi koskaan ymmärtää täysin oppijan kokemusmaailmaa: Toinen on aina arvoituksellinen. Oppijan havaitseminen Toisena, tarjoaa hyvän lähtökohdan kunnioittavalle ihmissuhteelle.
Lehtovaaran mukaan kaikki oppijan merkitykset rakentuvat dialogissa maailmaan. Olla olla dialogisessa suhteessa maailmaan.
Lähteitä
Rauhala, L. 1983/2005. Ihmiskäsitys ihmistyössä. Helsinki: Yliopistopaino.
Rauhala, L. 2005. Ihminen kulttuurissa – kulttuuri ihmisessä. Helsinki: Yliopistopaino.
Lehtovaara, M. 1996: Situationaalinen oppiminen: Epistemologisia ja ontologisia lähtökohtia. Teoksessa J. Lehtovaara & M. Jaatinen (Toim.), Dialogissa osa 2: Ihmisenä ihmisyhteisössä. Tampere: Tampereen Yliopiston jäljennepalvelu.