Taiteellinen oppiminen ulkoaohjautuvana taitavana suorituksena ja jäljittelynä
Behaviorismia edustava suuntaus estetiikassa on mimeettinen traditio: taide on todellisuuden jäljittelyä ja taiteen oppiminen tapahtuu jäljittelemällä, matkimalla. Tämän näkökulman mukaan mielikuvitus, intuitio, tunne-elämykset eivät ole kiinnostavia ilmiöitä.
Taiteenopetuksen metodeja ovat tällöin opettajan, ekspertin, mestarin malli tai ohje, sen jäljitteleminen, taidon harjaannuttaminen, opettajan suora ohjaus ja kontrolli sekä mahdollisten virheiden korjaaminen, tavoitteena taituruus. Taiteen oppiminen on aloitettava riittävän varhain.
Pohdittavaa: riippuvuus ulkoisesta palautteesta vs. sisäinen motivaatio, ymmärrys. Entä tekniikan merkitys, ymmärrys, yhteys omaan taiteellis-esteettiseen kehitysprosessiin, yhteys laajempaan kulttuurihistorialliseen viitekehykseen?
Sava kysyy: miten saada aikaan oppivan ihmisen sisäinen motivaatio, tasapaino teknisen osaamisen ja persoonallisen taiteellisen kokemuksen, tulkinnan ja ilmaisun välillä?
Taiteellinen oppiminen sosiaalisena ja kulttuurisena vuorovaikutuksena
Lähtökohtana näkemys, että ihminen oppii vain vuorovaikutuksessa toisten ihmisten, yhteiskunnallisen tilanteen ja kulttuurinsa kanssa; oppimisyhteisön merkitys: yhteistoiminnallinen oppiminen. Taiteen välinearvo korostuu. Tällä näkökulmalla on yhteys pragmaattiseen ja yhteiskuntakriittiseen (marxilaiseen) estetiikkaan. (vrt. Vygotskyn teoria luvussa Kehityspsykologia ja vaiheteoriat)
Taide elämyksenä ja itseilmaisuna
Näkemys perustuu psykoanalyyttiseen ajatteluun (vrt. Eriksonin teoria), lapsikeskeiseen progressiiviseen pedagogiikaan sekä humanistiseen psykologiaan.
Näkemyksen mukaan taide on väline yksilön persoonallisuuden kehitykseen, hyvinvointiin, vapauteen, ihmisyyteen.
Taide kognitiona
Lähtökohtana on ajatus, että myös taiteellis-esteettinen toiminta on luonteeltaan kognitiivista. Havainto, kognitio ja tunne kytkeytyvät toisiinsa ja emootio on kaiken tiedonprosessoinnin liikkeellepaneva voima. Vasta tunnepohjainen sitoutuminen tuottaa sellaisen suhtautumisen tietoihin ja taitoihin, että ihminen voi käyttää niitä persoonallisesti merkityksellisellä tavalla.
Taiteelliset metakognitiot
Oppimisstrategiat
Oman taiteellisen työskentely- ja oppimisprosessin tarkastelu, portfoliotyöskentely; myös ryhmässä reflektointi, jakaminen; yhteistoiminnallinen oppiminen; ilmiöiden sanallistaminen.
Syvähenkisyys
Taiteellinen toiminta on perusluonteeltaan syvästi kantaa ottavaa, todellisuutta muuntavaa ja siten arvottavaa. Taiteellisin keinoin ihminen voi tutkia merkityssuhdettaan todellisuuteen sekä muuntaa todellisuutta taiteen keinoin. Taide transformoi todellisuutta inhimillisesti moniulotteisemmaksi, syvemmäksi ja koskettavammaksi.
Henkisyys merkitsee sitä, että ihminen arvioi, reflektoi ja tiedostaa kokemuksiaan, ottaa niihin etäisyyttä ja liittää ne käsitteellistävän ymmärryksen kautta taiteen, kulttuurin, yhteiskunnan yleisempään viitekehykseen: tiedostava maailmasuhde.
Materiaalinen, välineellinen todellisuussuhde: taiteen oppija, taiteilija materiaalina, välineenä.
Psyykkinen ja henkinen todellisuussuhde: materiaalisen muuntuminen inhimilliseksi; psyykkisiksi kokemuksiksi, josta ne edelleen ”jalostuvat” taiteellisiksi, syvähenkisiksi toiminnoiksi.
Arvottava henkisyys on ”ylempää” kuin kokeva psyykkisyys, jossa korostuu voimakas elämyksellisyys ja kontakti omaan minään; psyykkisyys jää minäkeskeiseksi. Yhteys maailmaan puuttuu vielä psyykkisen kokemisen tasolta. Arvottaminen on sekä eettistä että esteettistä toimintaa.
Lähteitä
Sava, I. 1993. ”Taiteellinen oppimisprosessi.” Teoksessa Porna, I. ja Väyrynen, P. (toim.) Taiteen perusopetuksen käsikirja. Suomen Kuntaliitto ja Opetushallitus
Rauhala, L. 1982. Henkinen ihmisessä. Helsinki: Yliopistopaino.
Räsänen, M. 2000. Sillanrakentajat. Helsinki: Taideteollisen korkeakoulun julkaisusarja A28.