Yhteistoiminnallinen oppiminen eroaa sekä perinteisestä opettajajohtoisesta ja usein kilpailusävytteisestä opiskelusta että perinteisestä ryhmätyöskentelystä.
Yhteistoiminnallisen oppimisen eräs malli on ns. palapelitekniikka. Siinä perusryhmä on pysyvä kotiryhmä, joka voi olla koostumukseltaan hyvinkin heterogeeninen. Tilapäisesti kotiryhmistä voidaan koota ns. asiantuntijaryhmiä tietyn yksittäisen tehtävän työstämiseen.
Yhteistoiminnallisessa työskentelyssä käytetään vaihtelevaa työnjakoa ja ns. tehtävärooleja, kuten johtaja, materiaalin tai tiedon hankkija, kannustaja, ymmärtämisen tarkistaja, yhteenvedon tekijä. Opettaja on ensisijaisesti oppimisen ohjaaja ja voimavara. Erilaiset projektityyppiset elämänläheiset oppimistehtävät sopivat hyvin yhteistoiminnallisen oppimisen menetelmäksi.
Perusajatuksena on ryhmän jäsenten erilaisuuden hyväksyminen ja sen näkeminen arvokkaana, että jokainen tuo oman osaamisensa ryhmään. Työskentelyssä vallitsee myönteinen keskinäinen riippuvuus, ryhmän jäsenet toimivat eri rooleissa ja tarvitsevat toisiaan. Tämä edellyttää ja kehittää vuorovaikutus- ja yhteistyötaitoja. Jokaisella on yksilöllinen vastuu sitoutua työskentelyyn sovitulla panoksella. Sitoutumista tukee selkeä, yhteinen tavoite tai yhteinen ongelma.
Työmuotoinen keskustelu, pohdinnat ja ryhmän itsearviointi ovat keskeisiä. Yhteistyöskentely vaatii tavoitteellisuutta, vastuullisuutta ja kurinalaisuutta. Turvallinen ja hyväksyvä ilmapiiri on tärkeää, ja eräänlaisen ”talkoohengen” synnyttäminen. Pelisäännöt työskentelylle on hyvä sopia prosessin alkaessa, samoin kuin se miten yhteistä työskentelyä arvioidaan ja palkitaan. Vastuu tuloksesta tai tuotoksesta on yhteinen, oikeudenmukainen ja luotettava ryhmän johtaja auttaa tämän saavuttamisessa.
Lähteitä
Hellström, M., Johnson, P., Leppilampi, A. & Sahlberg, P. 2015. Yhdessä oppiminen: Yhteistoiminnallisuuden käytäntö ja perusteet. Helsinki: Into.
Koppinen, M-L. & Pollari, J.1993. Yhteistoiminnallinen oppiminen. Tie tuloksiin. WSOY.