Havahtuminen uudenlaisiin ekologisiin ja sosiaalisiin haasteisiin on synnyttänyt tarpeita myös uusille kasvatuksen aloille. Huoli ympäristöstä, luonnosta ja ilmastosta sekä toisaalta myös demokratian rapautumisesta ja globalisaation tuomista sosiaalisista ongelmista näkyy yhä enemmän myös kasvatuksen kentällä. Kestävän kehityksen tavoitteet on nostettu keskeisesti kasvatus- ja koulutusalojen strategioiden keskiöön. Niinpä kasvatus- ja opetusalalla opiskeleva tai työskentelevä saattaakin tuntea riittämättömyyttä tai hämmennystä erilaisiin menetelmiin ja näkökulmiin törmätessään: tulisiko opettajan todella hallita kaikki sekä ympäristökasvatuksen, luontokasvatuksen, kestävän kehityksen kasvatuksen, globaalikasvatuksen että demokratiakasvatuksen tavoitteet ja sisällöt?

Samanlaista tuskaa saattaa kokea opiskelija törmätessään erilaisiin teoreettisiin viitekehyksiin, joiden kautta pyritään tarkastelemaan kriittisesti antroposeenin ajan haasteita. Viitekehykset eivät ole tarkkarajaisia ja täysin toisiaan poissulkevia: ne ovat kehittyneet toinen toisiaan seuraten ja aiempia näkemyksiä haastaen. Esimerkiksi posthumanismi, transhumanismi, antihumanismi ja metahumanismi kiinnittyvät nimiensä mukaisesti kaikki humanismin perinteeseen, sitä eri tavoin tarkastellen ja haastaen. Erityisesti posthumanistinen (Braidotti 2013; Lummaa & Rojola 2014) näkökulma on lisääntynyt viime vuosina myös kasvatuksen tutkimuksessa. Termin post-etuliite viittaa sekä humanismin jälkeiseen että ihmiskeskeistä ajattelua purkavaan näkökulmaan. Humanistinen ihmiskäsitys olettaa ihmisyksilön pystyvän ottamaan vastuun itsenäisesti teoistaan (Koskinen 2019). Tällaista vapauden käsitystä, joka perustuu ihmisen itsenäisyyteen ja irrallisuuteen muusta elämästä, posthumanismi haastaa keskeisesti. Niin sanotut ismit viittaavat laajoihin oppirakennelmiin: myös posthumanismi on laaja kehys, jonka sisällä erilaiset näkökulmat voivat poiketa merkittävästikin toisistaan. Posthumanististen teorioiden painotukset vaihtelevat esimerkiksi sen suhteen, ovatko ne kiinnostuneet kuvaamaan elollista ja elotonta luontoa vai myös koneita ja muita teknologisia sovelluksia ihmiskeskeisen ajattelun ylittämisen muotoina. Transhumanismista puhutaan erityisesti silloin, kun pyritään vaalimaan humanismin periaatteita tieteellisen kehityksen kautta ja soveltamaan teknologiaa ihmiskehon rajojen ylittämiseen (Tomperi 2001).

Taiteenkentällä posthumanismin lisäksi myös uusmaterialismiksi (Barad 2007; Bennett 2010; Gamble ym. 2019) nimetty suuntaus on kasvanut merkittäväksi sekä taiteellisen että teoreettisen tarkastelun viitekehykseksi. Uusmaterialismi viittaa nimensä mukaisesti näkemykseen, jossa todellisuus käsitetään aineelliseksi. Uusi-etuliite viittaa teorioihin, joissa materia tulkitaan itsessään aktiiviseksi (Latour 2014). Esimerkiksi pianistille piano ei ole vain passiivinen soittamisen kohde vaan aktiivista toimijuutta edustavaa materiaa: kulloisenkin soittimen koskettimet vaikuttavat soittajan soittotekniikkaan. Samalla tavalla mikä tahansa ympärillämme oleva materia vaikuttaa meihin vastavuoroisessa suhteessa. Uusmaterialistisen tulkinnan mukaan materiaali ei siis olekaan taiteilijalle vain ainetta, josta hän muokkaa teoksen, vaan taiteilija ja materiaali, instrumentti, näyttämö tai puvustus toimivat väistämättä aina yhdessä. Materia vaikuttaa merkittävästi niin taideteoksen muotoon kuin sisältöönkin. Sosiomaterialismiksi nimetty suuntaus puolestaan pyrkii tarkastelemaan inhimillisen ja materiaalisen välistä suhdetta niin, että siinä ymmärretään todellisuuden merkityksen kehkeytyvän tilojen, kehojen, teknologioiden ja muun materiaalisen kietoutuessa yhteen kielen, kommunikaation ja muun sosiaalisen toimijuuden kanssa (Jones 2013).

Ekokritiikki on tieteidenvälistä tutkimusta, jossa hyödynnetään luonnontieteilijöiden, kirjallisuustieteilijöiden, antropologien, historioitsijoiden, kirjailijoiden ja runoilijoiden tuotoksia tarkasteltaessa luonnon ja kulttuurin välisiä suhteita. Ekokritiikin katsotaan alkaneen yhdessä ympäristöliikkeen nousun kanssa ja erityisesti Rachel Carsonin Silent Spring –kirjan julkaisun myötä vuonna 1962. Ekokritiikki tutkimussuuntauksena vahvistui kuitenkin varsinaisesti vasta 1980-luvulla. Alkuvaiheessaan ekokritiittinen tutkimus painotti luonnosta puhumisen tärkeyttä ja luonnon suojelua. Ihminen ja hänen luomansa kulttuuri nähtiin kuitenkin edelleen luonnosta erillisinä. Tutkimuksen lähtökohtana oli lähinnä humanististen ja luonnontieteiden velvollisuus lisätä yhteisen tutkimuksen kautta tietoisuutta ympäristöongelmista ja sitä kautta löytää myös ratkaisuja niihin. Niin sanotussa ekokritiikin toisessa aallossa 1990-luvulla käsite “ympäristö” määriteltiin uudelleen, siten että se sisälsi sekä urbaanit että luonnonympäristöt. Ekokriitikot haastoivat tällä uudella käsitemäärittelyllä jyrkkärajaista eroa luonnon ja kulttuurin sekä ihmisen ja muun elämän välillä. (Marland 2013.)

Syväekologia pohtii kriittisesti ihmisen roolia maapallolla haastaen sen aseman muun elämän yläpuolella olevana hallitsijana. Syväekologien mielestä ennen kuin on edes mielekästä tarkastella ihmiselämään liittyviä sosiaalisia ja poliittisia kysymyksiä, olisi ratkaistava ihmisen ongelmallinen suhde muuhun elämään (Eckersley 1992). Syväekologit haluavat haastaa ihmiskeskeistä maailmantulkintaa korvaamalla sen bio- tai ekosentriseksi kutsutulla näkökulmalla, jossa keskeistä on tunnustaa kaiken elämän eli koko maapallon biosfäärin yhdenvertaisuus (Naess 2008). Biosfäärin kokonaisetu tulisi siis asettaa aina ensisijaiseksi yhden lajin – mukaan lukien ihmisen – edun sijaan. Pinnallisen ekologian – jossa muu luonto nähdään vain resurssina ihmiselle – sijasta syväekologia uskoo ympäristökriisien ratkaisun löytyvän vasta, kun ihminen löytää syvemmän yhteyden kaikkeen elävään. Myös yhteiskunnalliset ongelmat voidaan ratkaista samaa ei-hierarkkista logiikkaa käyttäen, kun ensin puretaan ihmisen ja muun luonnon välinen haitallinen arvojärjestys.

Ekofeminismi (Mies & Shiva 2014; Plumwood 1993; 2002; Warren 1990) yhdistää nimensä mukaisesti ekologiset teemat feministisiin teorioihin. Sen keskeinen tutkimustehtävä on patriarkaalisessa yhteiskunnassa vallitsevan kulttuuri–luonto-dualismin haastaminen. Ekofeminismin mukaan sekä naisten että ei-inhimillisten eläinten marginalisointi johtuu hierarkkisesta kahtia jaottelusta kulttuurin ja luonnon välillä. Ekofeminismin katsotaankin olevan yksi ekokritiikin suuntaus (Marland 2013). Ekofeminismin mukaan esimerkiksi mies, kulttuuri ja rationaalisuus nähdään aina ensisijaisina ja nainen, luonto ja emotionaalisuus näille alisteisina ja siten vähemmän tärkeinä (Plumwood 1993; 2002). Ekofeministiset teoriat voivat auttaa taidekasvattajaa ymmärtämään paitsi tekstuaalisia myös visuaalisia ja performatiivisia valtadiskursseja syvemmin ja näin kehittämään sukupuolisensitiivisempää sekä myös monilajisesta näkökulmasta tarkasteltuna yhdenvertaisempaa pedagogiikkaa (Foster 2017).

Ekofenomenologia puolestaan linkittää mannermaisen filosofian tradition ympäristöeettisten kysymysten tarkasteluun (Abram 1996; Brown & Toadvine 2003; Värri 2018). Fenomenologian tavoin ekofenomenologia on kiinnostunut haastamaan luonnontieteiden tulkintaa todellisuudesta rationaalisen mielen kohteena olevana ja hallittavana objektina. Fenomenologi on kiinnostunut kuvaamaan todellisuutta subjektin kokemuksesta käsin (Merleau-Ponty 2008); ekofenomenologi taas pyrkii haastamaan kokemuksen ihmiskeskeistä ja subjektiivista käsitystä huomioimalla todellisuuden relationaalisen eli suhteisen luonteen (Brown & Toadvine 2003; ks. myös Merleau-Ponty 1968, 2003). Kokemuksen merkitystä voidaankin kuvata esimerkiksi asubjektiivisen käsitteellä, eli erilaisten todellisuuksien välisenä tilana, jota ei voi täysin palauttaa subjektiksi eikä objektiksi (Vadén & Torvinen 2014). Esimerkiksi metsäkävelyn tai musiikin kokemisen merkitys ei synny vain subjektissa eli kokevan ihmisen psyykessä itsessään; toisaalta merkitys ei myöskään synny puhtaasti musiikkikappaleen tai luonnonympäristön objektiivisista ominaisuuksista. Asubjektiivinen kokemus on siis jotakin usein ohikiitävää, välittömässä kokemussuhteessa tapahtuvaa ja vaikeasti sanoitettavaa (Vadén & Torvinen 2014). Ekofenomenologiset teoriat voivat antaa taidekasvattajille käsitteitä erityisesti kehollisen ja relationaalisen ihmis- ja todellisuuskäsityksen ymmärtämiseen myös “enemmän kuin ihmisen maailman” (Abram 1996) kontekstissa (Foster 2016; 2017).