Ekososiaalinennäkökulma on lisääntynyt merkittävästi suomalaisessa kasvatusajattelussa (ks. mm. Foster, Salonen & Sutela 2022; Keto ym. 2022; Salonen & Bardy 2015; Pulkki 2021; Värri 2018) sekä kasvatuksen kentällä ja kasvatusta ohjaavissa asiakirjoissa (LOPS 2019, OPS 2014, VOPS 2018; ks. Foster, Mansikka-aho & Salonen 2022; Foster, Salonen & Keto 2019).

Ekososiaalinen sivistys

Suomalaisissa opetussuunnitelmissa (LOPS 2019, OPS 2014, VOPS 2018) ekososiaalista näkökulmaa edustaa käsite ekososiaalinen sivistys (Salonen & Bardy 2015). Ekososiaalisen sivistyskäsityksen mukaan ekologisista kysymyksistä on huolehdittava ensisijaisesti, jotta elämän mahdollisuudet voivat ylipäätään säilyä. Toiseksi tärkeintä on puolustaa ihmisoikeuksien toteutumista niin, että jokaisen ihmisen elämä tunnustetaan arvokkaaksi. Kolmanneksi tärkeintä on ylläpitää vakaata taloutta, jotta planeetan rajalliset resurssit olisi mahdollista jakaa niin, että kaikkien ihmisten perustarpeet saataisiin tyydytettyä. (Salonen 2014, 49.)

Ekososiaalisen sivistyskäsityksen arvoja ovat vastuullinen maailmasuhde, kohtuullisuus ja ihmistenvälisyys. Vastuullinen maailmasuhde on ymmärrystä elämän keskinäisriippuvuuksista ja yhdenvertaisuuden periaatteesta sekä kykyä jakamiseen ja empatiaan. Kohtuullisuus edellyttää sen tiedostamista, että rajaton talouskasvu rajallisella maapallolla ei ole mahdollinen. Ihmistenvälisyys on täyden ihmisyyden tavoittelua liittymällä ja tuntemalla solidaarisuutta muihin ihmisiin. Oikeudenmukaisuus ja vastavuoroisuus ihmissuhteissa edellyttävät hierarkkisten valtarakenteiden purkamista. (Salonen & Bardy 2015.) Ihmisten välinen yhteenkuuluvuus ei tarkoita ihmisen erottautumista muusta elämästä, vaan ekososiaalinen sivistystavoite sisällyttää pyrkimyksen myös ihmisen ja muun elämän väliseen myönteiseen vuorovaikutukseen (Keto ym. 2022).

Ekososiaalinen oikeudenmukaisuus

Ekososiaalista kasvatusajattelua on kehitetty Suomessa myös pohjoisamerikkalaisen ekososiaalisen oikeudenmukaisuuskasvatuksen (engl. EcoJustice education, ks. Martusewicz ym. 2015) viitekehyksen pohjalta. Ekososiaalinen oikeudenmukaisuus perustuu ajatukseen, että sekä sosiaalisilla että ekologisilla ongelmilla, esimerkiksi rasismilla ja ilmastonmuutoksella, on yhteiset juurisyyt, jotka kiinnittyvät modernistiseen maailmanymmärrykseen (Foster & Martusewicz 2019; Foster 2017). Ekososiaalinen oikeudenmukaisuuskasvatus sisältää kolme keskeistä tehtävää: Ensinnäkin tulee kyseenalaistaa sellaisia modernin ajattelun piirteitä, tapoja, arvoja ja rakenteita, jotka nykyisellään aiheuttavat monimutkaisia sosiaalisia ja ekologisia ongelmia. Monia tällaisia uskomuksia pidämme niin itsestäänselvyyksinä, että emme tiedosta niiden haitallisuutta, emmekä näe niille vaihtoehtoja. Esimerkiksi yksilökeskeistä ihmiskäsitystä, järkiperäistä käsitystä tiedosta tai uskoa jatkuvaan talouskasvuun harvoin kyseenalaistetaan politiikassa tai arkiajattelussa.

Yhtä tärkeätä kuin oman kulttuurimme kestämättömien piirteiden tunnistaminen on myös niiden kulttuuristen piirteiden tunnistaminen, jotka ovat auttaneet ihmistä elämään kestävästi ympäristönsä kanssa (Martusewicz ym. 2015). Ekososiaalisessa oikeudenmukaisuusajattelussa puhutaan yhteisvaurauksien (engl. commons) elvyttämisestä (Bowers 2006): esimerkiksi jokaisella katsotaan olevan oikeus puhtaaseen veteen, ilmaan ja maaperään. Suomessa esimerkiksi puhtaaseen ilmaan saatetaan suhtautua itsestäänselvyytenä, toisin kuin esimerkiksi Intian tai Kiinan suurkaupungeissa. Suomessa myös vesi on yhteisvaurautta, jonka yksityistämistä ainakin toistaiseksi on vastustettu. Kaivosvaraukset ovat havahduttaneet puolestaan myös suomalaiset maaperämme merkitykseen yhteisvaurautena (commons) ja toisaalta myös teollisuuden tuotteena (commodity). Tällaisten niin sanottujen luonnollisten yhteisvaurauksien elvyttämisen lisäksi puhutaan myös kulttuuristen yhteisvaurauksien tunnistamisesta ja elvyttämisestä (Bowers 2006; Martusewicz ym. 2015). Millaisia olisivat esimerkiksi sellaiset menneisyydestä tutut materiaalit ja tekniikat, jotka auttaisivat nykypäivänäkin suomalaisia rakentamaan taloja kestävästi ja elämään sopusoinnussa ympäristönsä kanssa? Millaisia vaatteiden tai ruoan valmistamiseen liittyviä perinteitä – jotka ovat nykyisiä globaaleja tuotantotapoja kestävämpiä – voisimme ottaa takaisin isovanhempiemme ajoista?

Toisaalta on tärkeätä myös ymmärtää, ettemme voi kulkea ajassa taaksepäin. Menneisyyden kritiikittömään romantisointiin ei siis kannata sortua. Toisaalta, jos tarkastellaan nykyihmisen toimintaa ja sitä tuhoa, mitä se on saanut planeetallaan aikaiseksi, on helppo vaipua epätoivoon ja heittää hanskat tiskiin. Onko mitään enää tehtävissä? Varsinkin, kun ihminen tuntuu olevan vain itsekäs oman edun tavoittelija. Jotta voidaan rakentaa ekososiaalisesti oikeudenmukaisempaa tulevaisuutta, tulisikin ensin voida kuvitella ihmiselle vastuullisempi maailmasuhde (Berry 2012). On tärkeätä pystyä ajattelemaan tulevaisuutta radikaalisti uudella tavalla. Dystopioita on helppo maalailla maailmassa, joka siirtyy vain kriisistä toiseen; mutta uskalletaanko luoda utopioita ja kulkea sinnikkäästi niitä kohden?

Taiteella on kyky aktivoida ihmisen kuvittelukykyä – sekä taidetta tehdessä että koettaessa (Foster, Mäkelä & Martusewicz 2019). Erityisesti nykytaide ja nykytaidekasvatus voivat toimia sysäyksenä toisinajatteluun ja -tekemiseen. Moniaistisella ja yhteisöllisellä taidetyöskentelyllä voidaan murtaa liiallista todellisuuden järkiperäistämistä ja ihmisyyden yksilökeskeistä ihannetta. Välinearvoisuutta ja kulutuskulttuuria vastaan voidaan taistella luomalla esimerkiksi aineettomia taidekokemuksia ja keskittymällä lopputuloksen, eli taideteoksen tai produktion, sijaan taiteelliseen luomisprosessiin. Ennakkoluulottoman ja improvisoivan taiteellisen tekemisen tai kokemisen kautta voidaan heittäytyä tuntemattomaan ja näin siirtyä mekanistisesta ja kehitysuskoisesta ajattelusta uudenlaiseen maailman ymmärrykseen. Juhlistamalla sekä ihmis- että muun elämän moninaisuutta ja vastavuoroisuutta voidaan kyseenalaistaa andro-, antropo- ja etnosentristä, eli mies-, ihmis- ja etnokeskeistä, todellisuustulkintaa. (Foster 2017.)

Esimerkiksi tanssikasvatuksessa ja tanssikasvatuksen kautta ekososiaalista oikeudenmukaisuutta voidaan edistää kolmen ulottuvuuden kautta: Ensinnäkin tanssin ja tanssikasvatuksen lähtökohtana tulee olla moninaisuuden arvostaminen. Jokaisen keho ja oma liike nähdään arvokkaina sellaisenaan – vaikkakin tietysti kasvatuksen kautta myös kykenevinä oppimaan ja muuttumaan. Tanssijan ei kuitenkaan tule väkivaltaisesti sopeuttaa omaa kehoaan johonkin vallitsevaan vartaloideaaliin tai kapeaan käsitykseen “hyvästä” liikkeestä. Ekososiaalisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta tarkoituksena on tanssin kautta tutustua siihen potentiaaliin, mikä omasta kehosta ja sen suhteesta myös muuhun elämään aukeaa. Toinen näkökulma ekososiaalisen oikeudenmukaisuusajattelun pohjalta liittyykin eletyn kehon kuuntelemiseen. Tanssijan keho ei suinkaan ole eloton kappale, jota hallitaan ja muokataan, vaan kokonaisvaltainen – fyysinen, emotionaalinen ja henkinen sekä monimutkaisissa suhteissa kehkeytyvä – eletty keho (Merleau-Ponty 2008, 1968, 2003). Kolmas näkökulma liittyy tanssimiseen ja tanssiteosten tekemiseen: ekososiaalista oikeudenmukaisuutta voidaan edistää yhteisluomista harjoittamalla. Tanssi ja tanssiteokset eivät synny yksilöiden, tanssijoiden tai koreografien, ruumiista, vaan välttämättä aina suhteessa muihin tanssiviin kehoihin, mutta myös kaikkeen muuhun ympäröivään sosiaaliseen ja ekologiseen todellisuuteen, jossa elämme. (Foster & Turkki 2021.)

Ekososialisaatio

Ekososialisaatio-käsite avartaa käsitystä sosialisaatiosta kattamaan myös ihmisen muunlajiset vuorovaikutussuhteet. Toisin sanoen, käsite viittaa sellaiseen sosiaalisen todellisuuden käsitykseen, jossa ihmisen sosiaalinen yhteisö ymmärretään aina monilajisena eli ekososiaalisena yhteisönä. (Keto & Foster 2021.) Ekososialisaatiolla ei siis viitata kasvatustapahtumaan tai kasvatuksen päämäärään, vaan ekososialisaatiota tapahtuu väistämättä, ilman tietoista kasvatusta. Modernin uskomuksiin (vrt. ekososiaalinen oikeudenmukaisuuskasvatus, Foster 2017; Martusewicz ym. 2015) nojaavan sosialisaatioprosessin kautta kuitenkin usein pois opitaan myönteisestä monilajisesta vuorovaikutuksesta, eikä ekososialisaatiota siten välttämättä enää tunnisteta (Foster, Mnemo ZIN, Keto & Pulkki 2022).

Ekososialisaatiota voidaan kuvata kolmen – ontologisen, epistemologisen ja eettisen – ulottuvuuden kautta: Ensinnäkin keskeistä on ymmärtää, että ekososialisaatiossa aktiivisia toimijoita ovat kaikki elolliset olennot (eivät siis vain ihmiset), joilla on kyky vaikuttaa ja vaikuttua yhdessä lajirajat ylittävissä vuorovaikutussuhteissa. Toisin sanoen, ihmiset, muut eläimet ja kasvit, mutta myös mikrobit, vaikuttavat vastavuoroisesti toisiinsa koko elämänverkossa. Käsitys esimerkiksi ihmisestä yksilönä ja täysin irrallisena muusta elämästä on siis ontologisesti puutteellinen: ihmisessä kun on enemmän muunlajisia soluja kuin ihmissoluja. Holobiontti-teorian mukaan ihmisen voikin tarkkarajaisen yksilökäsityksen sijaan tulkita monilajisena (keho)yhteisönä: ihmiskehossa elävät mikrobiliittolaiset vaikuttavat ratkaisevasti siihen, millainen olento ihmisestä kasvaa (Keto & Foster 2021). Mikrobiomin kautta ihminen on siis erottamattomasti kietoutunut muuhun elämään jo ennen syntymäänsä. Lisäksi ihmisen suhteet vaikkapa lemmikkieläimiin tai oman pihan puustoon ja lintuihin vaikuttaa siihen, millaiseksi hän kasvaa. (Keto & Foster 2021; myös Foster, Mnemo ZIN, Keto & Pulkki 2022.)

Paitsi avartamalla käsitystä todellisuuden luonteesta ekososialisaatio-käsitteellä pyritään kuvaamaan kokonaisvaltaisemmin sitä, miten vuorovaikutus monilajisessa sosiaalisessa yhteisössä tapahtuu ja miten tästä moninaisesta todellisuudesta voidaan saada tietoa. Eri lajien, ihmisen, muurahaisen, varpusen tai valaan, aistitodellisuudet ja elämismaailmat poikkeavat toisistaan, mutta kehollisuuden kautta meillä on kuitenkin mahdollisuus olla jonkinlaisessa – ei-kielellisessä – yhteydessä toisiimme. Kehollinen tieto on välitöntä, esiobjektiivista: vuorovaikutusta tapahtuu siis jo paljon ennen kokemuksen kielellistämistä. Ekososialisaatio-käsitteellä voidaan kuvata myös sitä, että myös ei-inhimillinen toinen on kokeva subjekti ja olemassa itseisarvoisesti, ilman minun määrittelyäni. Ekososiaalisessa yhteisössä moniaistiset kehollisuudet kietoutuvat erottamattomaksi osaksi maailmaa. (Keto & Foster 2021.)

Uusmaterialististen tulkintojen mukaan mikä tahansa materiaalisuus – elollinen sekä eloton – sisältää toimijuutta. Materiaalisuudet vaikuttavat vastavuoroisesti toisiinsa. Ekososiaalisaation käsitteellistämisen kautta tuodaan kuitenkin esiin ontologisten ja epistemologisten tulkintojen lisäksi maailmassa olemisen eettisiä päämääriä. Toisin sanoen, vaikka pianon koskettimilla voidaan materian toimijuuden näkökulmasta tarkasteltuna nähdä merkittävä vaikutus soittajaan, ei esimerkiksi pianon hakkaamista voida eettisestä näkökulmasta tarkasteltuna verrata siihen, että hakkaamisen kohteena pianon sijaan olisikin jokin elävä olento. Joissain tilanteissa, nimenomaan etiikan näkökulmasta, onkin siis käytännöllistä tehdä ero elottoman ja elollisen luonnon välille: on eettisesti eri asia potkaista kiveä kuin kissaa. Empatia, yhteistyö ja myönteinen vuorovaikutus ylläpitävät elämää ja siksi niiden kultivointia pidetäänkin ekososiaalisessa kestävyysajattelussa tärkeinä. (Keto & Foster 2021.)

Ekoindividuaatio

Kasvatuksella on sosialisaatiotehtävän lisäksi myös individuaatiotehtävä. Toisin sanoen, samalla kun kasvatuksen kautta yksilöstä tehdään yhteisön jäsen, on ihmisen tärkeätä kehittyä myös ainutlaatuiseksi yksilöksi ja persoonaksi. Ekoindividuaation eli ekososiaalisesti kestävän yksilöllistymiskehityksen esteenä on kuitenkin nykyinen individualistinen eli yksilökeskeinen ajattelutapa. Jos yksilöt mielletään toisiaan vastaan kilpaileviksi ja omistamiseen ja toisten hallintaan suuntautuneiksi, kehittyy sekä ihmisten että ihmisen ja muun elämän välinen vuorovaikutus helposti väkivallan värittämäksi. Yksilökeskeisen ihmiskäsityksen rinnalla ihmiskeskeinen eli antroposentrinen todellisuudentulkinta vaikuttaa siihen, että yksilöksi kehittyminen tapahtuu nykyään usein ekologisesti kestämättömissä puitteissa ja ongelmallisen subjektikäsityksen kehyksessä. Ihminen ja luonto oletetaan täysin irrallisiksi toisistaan, mikä on vaikuttanut myös siihen, että ihminen on katsonut oikeudekseen muun luonnon hyväksikäytön ilman vastuuntuntoa siitä tuhosta ja kärsimyksestä, mitä hän muille aiheuttaa. (Pulkki 2021.)

Ekososialisaation tapaan ekoindividuaation käsitteellistäminen pyrkii havahduttamaan sellaiseen ihmiskäsitykseen, jossa ihmisen ymmärretään nivoutuvan yksilöllisenä oliona mutta väistämättä aina kietoutuneena muihin elämänmuotoihin. Kasvatuksen kautta tällaista systeemistä ja vastavuoroista toiminnallisuutta voidaan kultivoida siten, että moninaiset yksilöt mielletään elämää ylläpitäviksi toisiaan täydentäviksi osasiksi. Yksilöitä ei siis pidä mieltää toisistaan irrallisina tai subjekti–objekti- tai eliö–ympäristö-kahtiajaotteiluiden pohjalta, vaan aina moninaisten toisiinsa vaikuttavien suhteiden kautta. Kun ihmisyksilön ymmärretään lähtökohtaisesti olevan osa ympäristöä ja keskinäisriippuvaisessa suhteessa muuhun elämään, käsitys yksilön oikeudesta hallita muita vain resurssina tulee haastetuksi: lehmä ei olekaan arvokas vain lautasella tai lasissa tai metsä rakennusaineena tai biopolttoaineena, vaan kaikella elämällä on arvo sinänsä. Ekoindividuaatioprosessissa ihmisestä kasvaa yhteistyökykyinen ja vastuuntuntoinen jäsen osaksi ekososiaalista yhteisöä, mikä haastaa käsitystä ihmisestä muuta elämää vastaan taistelevana individualistisena yksilönä. (Pulkki 2021.)

Ekososiaalinen kasvatus

Ekososiaalinen kasvatus on ekososialisaation ja ekoindividuaation tunnistavaa ja tunnustavaa tietoista kasvatusta kohti elämänverkon jäsenyyttä. Ekososiaalinen kasvatus ammentaa erilaisista ekososiaaliseen ajatteluun liittyvistä viitekehyksistä. Ekososiaalisen kasvatuksen lähtökohtia, periaatteita ja tavoitteita on esitetty viiden teesin kautta:

  1. Ekososialisaatio-teoriaan nojaten ekososiaalisessa kasvatuksessa ihmisen yhteisö ymmärretään ja kohdataan aina monilajisena eli ekososiaalisena yhteisönä.
  2. Ekoindividuaation ajatuksesta ammentaen ekososiaalisessa kasvatuksessa jalostetaan yksilön autonomiaa kasvatusihanteena siten, että moninaiset yksilöllisyydet ja myös ihmisen monilajiset suhteet huomioidaan paremmin.
  3. Osallistuminen ekososiaaliseen yhteisöön nähdään ekososiaalisessa kasvatuksessa kokonaisvaltaisesti eli ihminen ymmärretään paitsi tiedostavana ja kielellisenä olentona, myös kehollisuutensa kautta aistivana, havaitsevana, tuntevana ja tahtovana olentona.
  4. Ekososiaalisesti kestävän osallisuuden ja sitä ylläpitävien myönteisten vuorovaikutustaitojen harjoittaminen on oleellinen osa ekososiaalista kasvatusta.
  5. Taideperustaisilla ja kontemplatiivisilla menetelmillä on erityinen kyky tuottaa ekososiaalista osallisuutta, ja siksi ekososiaalisessa kasvatuksessa korostetaankin niiden roolia. (Keto ym. 2022.)