Nopeat ja isot muutokset, jotka uhkaavat sekä sosiaalista että ekologista todellisuutta, tekevät kasvatustehtävästä nykypäivänä erityisen haastavan. Vanhat ratkaisut eivät enää toimi tai ne ovat osoittautuneet jopa haitallisiksi ekososiaalisen kestävyyden kannalta tarkasteltuna. Nyt pitäisikin pystyä kuvittelemaan aivan uudenlainen kestävämpi tulevaisuus, joka ei toista menneisyyden uskomuksia ja toimintatapoja vaan luo muutosta rohkean tosinajattelun ja toisintekemisen kautta (Foster 2017). Tässä haastavassa tehtävässä taiteella ja taidekasvatuksella voi olla merkittävä rooli: muutoksen mahdollisuuteen voidaan havahtua taiteen tekemisen ja kokemisen kautta moninaisten ihmisten omaa elämänhistoriaa kunnioittaen ja rakenteita näkyväksi tekien (Foster, Salonen & Sutela 2022).
Ekososiaalisesti kestävää elämänorientaatiota tavoiteltaessa on kuitenkin oleellista tiedostaa, ettei mikä tahansa taide ja taidekasvatus ole automaattisesti modernin maailmankuvan arvoja ja toimintatapoja haastavaa ja muuttavaa (Foster 2017). Taiteen voidaan edelleen ajatella syntyvän nerojen yksilösuorituksina tai taidekasvatusta voidaan tehdä mekanistisesti vain taituruuden tavoittelu mielessä. Toisaalta taideaineiden merkitys saatetaan kaventaa vain koulupäivän keventäjäksi tai oppilaiden mielenvirkistäjäksi (Sava 2007). Tällöin taiteen ja taidekasvatuksen yhteiskunnallinen ja kestävyystietoinen muutospotentiaali hukataan.
Tutkimuksissa taiteen merkitys on kuitenkin tunnistettu myös esimerkiksi ihmisen ympäristösuhteen vahvistamisen ja kestävän kehityksen vauhdittamisen näkökulmista. Ympäristötietoista taidekasvatuksen kehittämistä ja tutkimusta onkin Suomessa tehty jo pitkään erityisesti kuvataidekasvatuksen kentällä (mm. van Boeckel 2013; Hiltunen, Jokela & Härkönen 2015; Huhmarniemi, Jokela & Hiltunen 2021; Mantere 1992; Pohjakallio 2010; Suominen 2016; Ylirisku 2021). Myös tanssikasvatuksen (Foster 2016, Foster & Turkki 2021), draamapedagogiikan (Lehtonen, Österlind & Viirret 2020) ja musiikkikasvatuksen tutkimuksessa (Kankkunen 2012; Torvinen & Välimäki & 2019) on viime vuosina paneuduttu moninaisiin ekososiaalisiin kriiseihin viittaaviin teemoihin. Nyt olisikin tarvetta tutkimustiedon siirtymiselle kasvatuksen käytännöntyöhön, yksittäisten opettajien panostuksia, laajemmin. Muutoksen tavoittelu ei voi olla vain joidenkin harvojen opettajien tai taiteilijoiden harteilla, vaan kaikilla sivistys- ja kasvatustehtävissä toimivilla ja toimintaa organisoivilla henkilöillä ja instituutioilla tulisi olla näkymä koulun ja kasvatuksen roolista – ja siten myös taidekasvatuksen merkityksestä – hyvän tulevaisuuden rakentajana (Foster, Salonen & Keto 2019; Foster, Salonen & Sutela 2022).
Eri taiteenmuotoja yhdistävää ja kestävyysmuutokseen kohdistuvaa taidekasvatuksen teoriaa on hahmoteltu kolmen käsitteen – kehollisuuden, kuvittelukyvyn ja huolenpidon – kautta (Foster, Salonen & Sutela 2022):
- Taiteen tekeminen ja kokeminen merkityksellistyy eletyssä kehossa, joka on suuntautunut ja avoin suhteessaan monilajiseen, ekososiaaliseen maailmaan.
- Taide avaa myös kuvittelukyvylle kanavia, joiden kautta voi havahtua maailmaan ja elämänmuotoihin, joiden olemassaolosta ei aiemmin ollut tietoinen. Taiteen kautta voi aktiivisesti kokea, kuvitella ja tehdä toisin.
- Huolenpidon herääminen puolestaan linkittyy taiteessa empaattiseen keholliseen kokemukseen ja kuvittelukykyyn siten, että toisen toiseus tunnistetaan ja tunnustetaan itseisarvoisena.
Kehollisen maailmasuhteen vahvistaminen sekä kuvittelukyvyn ja huolenpidon piirin laajentaminen koskettamaan myös enemmän kuin ihmisen maailmaa ovat ”kestävyystietoiseen elämänorientaatioon” (ks. Foster, Salonen & Keto 2019) havahtumisen kannalta merkittäviä. Kaiken elämän itseisarvoisuutta ja kietoutuneisuutta näkyväksi tekevä taidekasvatus (ks. myös Foster 2022) voi vahvistaa oppijoiden tulevaisuuden toivoa ja vauhdittaa ekososiaalisten kriisien ratkaisemista. Ekososiaaliseen transformaatioon tähtäävän taidekasvattajan tulee kysyä itseltään: ruokkiiko toimintani hyvää kaikkea elämää kohtaan?