Itävaltalaisen koreografin Doris Uhlichin teoksen Every Body Electric (2018) koko esiintyjäryhmä muodostuu vammaisista tanssijoista. Aiheena on edestakaisen liikkeen ympärilleen luoma energia. Erimuotoiset, -kokoiset ja keskenään eri tavoin liikkuvat ruumiit tutisevat, nykivät ja hytkyvät näyttämöllä totisina ja kauniina, vaatteet päällä ja alastomina. Ne esittävät energian jakamista: nautintoa, joka syntyy musiikin ja eri ruumiinosien aiheuttamasta värähtelystä. Apuvälineet ja niiden osat mahdollistavat asioita: paljastamista ja peittämistä sekä monenlaisia kytkentöjä ihmisten, materiaalien ja äänten välillä.[1] Vammaisiin ruumiinmuotoihin tottunut suuni ei loksahda auki, mutta avautuu kyllä vapauttavaan nauruun. Tähän kohtaan taidetanssin historiassa on ollut niin pitkä matka.
YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksia koskevassa yleissopimuksessa vammaiseksi määritellään sellainen henkilö, jolla on pitkäaikainen pysyvä vamma.[2] Ihminen voi kuitenkin samastua muihin vammaisiin ja omaksua vammaisidentiteetin myös tilapäisesti, tai hän voi olla vammaisen ja ei-vammaisen rajalla. Vammaisuus määrittyy aina kulttuurisesti eli merkitsee eri ihmisyhteisöissä eri asioita.[3]
Tässä tekstissä avaan tapoja, joilla tanssitaiteen kehonormatiivisuutta ja siitä seuraavaa ableismia on kyseenalaistettu. Ableismi on ideologia, joka määrittää vammaisuuden korjaamista vaativaksi poikkeamaksi ja oikeuttaa syrjiviä toimintatapoja ja käytänteitä, esimerkiksi esteelliset ympäristöt. Ableismi uskottelee vammaisuuden olevan poikkeus, vaikka todellisuudessa inhimillinen variaatio on aina normi.[4] Baletissa, modernissa sekä nyky- ja jazztanssissa ableismin ideologia on ilmennyt käsityksenä, jonka mukaan ammattilaisuus edellyttää tanssijalta vammattomuutta. Ableismi on käytännössä tarkoittanut monien vammaisten jäämistä tanssin kentän ulkopuolelle esteettisten ideaalien, rakennetun ympäristön ja asenteellisen esteellisyyden takia.[5]
Esimerkiksi Downin syndrooman kanssa elävä Jen Blackwell halusi tulla yhteisötanssin ammattilaiseksi mutta ei yli kymmenen vuotta kestäneen etsinnän jälkeenkään löytänyt sopivaa koulutusta itselleen. Hän johtaa nyt vuonna 2009 perustettua DanceSyndromea, joka painottaa kehitysvammaisten osaamista eri tanssilajeissa ja kykyä toimia esikuvina yhteistyössä ei-vammaisten tanssitaiteilijoiden kanssa.[6] Ranskalaisen ei-kehitysvammaisen koreografin Jérôme Belin kiinnostus epäonnistumisen esittämiseen teatterissa ja tanssissa puolestaan nosti vuonna 2012 sveitsiläisen kehitysvammaisista näyttelijöistä muodostuvan Theater HORAN median, tutkimuksen ja taidetanssia seuraavan yleisön kiinnostuksen kohteeksi.[7] Bel teki ryhmän kanssa vuonna 2012 Disabled Theater -esitykset, jotka herättivät aiheellista pohdintaa tanssintekemisen etiikasta ja kehitysvammaisten asemasta näyttämötaiteessa.[8] Ennen näitä esityksiä oli kuitenkin pitänyt tapahtua monenlaisia asioita ja muutoksia tanssin kentällä, eivätkä mitkään niistä olleet tapahtuneet itsestään.
Vaudeville ja tienraivaajat
Ennen 1980-luvulla tapahtunutta vammaisten ja ei-vammaisten yhteisten nykytanssiryhmien syntymistä vammaisia tanssijoita oli työskennellyt jo pitkään pakkotyössä sirkuksissa ja tanssin ammattilaisina vaudeville-teattereissa. Erilaiset ”kummajaiset”, kuten poikkeuksellisen suuri- tai pienikokoiset, erikoisen näköiset tai oudosti käyttäytyvät ihmiset, ovat esiintyneet enemmän tai vähemmän ammattimaisesti eurooppalaisissa hoveissa jo satoja vuosia, mutta kaupalliset, suurelle yleisölle avoimet friikkisirkukset kehittyivät vasta 1800-luvulla erityisesti Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Afroamerikkalainen laulaja, tanssija ja koomikko Harriet Elizabeth Thompson, taiteilijanimeltään Princess Wee Wee (1892–?), esiintyi 1920-luvun puolivälistä alkaen The Whitman Sisters -seurueessa. The Whitman Sisters oli neljän afroamerikkalaisen sisaren muodostama kiertävä teatteri, jolla oli sekä valkoinen että musta yleisö. Thompsonin ja Willie Bryantin yhteisestä laulu- ja tanssinumerosta tuli The Whitman Sistersin näytösten vetonaula. Numerossa lyhytkasvuinen Thompson tanssi ja lauloi häntä paljon pidemmän Bryantin parina.[9] Tämä oli tyypillinen koomisena pidetty yhdistelmä, jollaiselle yleisö oli tottunut nauramaan. Vaikka Thompsonin uran onkin esimerkki vammaisten kummajaistamisesta osana friikkisirkuksen perinnettä, se kertoo myös siitä, että mustan vammaisen naisen oli mahdollista tienata elantonsa tanssin ammattilaisena populaarin teatterin kentällä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.
Embed from Getty ImagesYksi 1900-luvun kuuluisimmista vammaisista tanssijoista oli afroamerikkalainen Clayton ”Peg Leg” Bates (1907–1998), joka aloitti uransa steppaamalla Etelä-Carolinassa sijaitsevan Fountain Innin pikkukaupungin kaduilla. Steppaaminen oli tavallinen ajanviete mustien vuokraviljelijöiden yhteisössä, jossa Bates oppi tanssimaan jo ennen kuin vammautui 12-vuotiaana tehtaan liukuhihnalla tapahtuneessa onnettomuudessa. Bates jatkoi tanssimista vasemman jalan amputoinnin jälkeen setänsä tekemän puujalan (engl. peg leg) avulla haastaen kavereitaan, voittaen kilpailuja ja esiintyen minstrel-näytöksissä, markkinoilla ja sirkusseurueissa. Bates alettiin tuntea taiteilijanimellä Peg Leg Bates. Hän kehitti kahdella jalalla tanssivien kuvioista omia, omaperäisiä versioitaan. Hän muodosti näin oman tyylin, johon toi erityisen lisänsä se, että hänen proteesinsa kärjestä toinen puoli oli päällystetty nahalla sen tuottaman äänen vuoksi ja toinen puoli kumilla pidon vuoksi. Puujalan ääntä eivät muut tanssijat pystyneet kopioimaan.[10]
Bates muutti 1920-luvulla New Yorkin Harlemiin ja aloitti uransa Broadwaylla. Vuonna 1929 Bates matkusti Blackbirds of 1928 -musikaalin mukana Pariisiin esiintymään Moulin Rouge -teatteriin.[11] Elokuvan ja myöhemmin television myötä moni steppaaja siirtyi esiintymään myös kameralle. Bates sai erityistä näkyvyyttä esiintymällä toistuvasti The Ed Sullivan Show -ohjelmassa vuosina 1951–1960.[12] Batesin ura kesti 1920-luvun lopulta 1970-luvulle asti. Hän esiintyi muun muassa Count Basien ja Duke Ellingtonin orkestereiden kanssa.[13]
Nykypäivän steppaajista Evan Ruggiero opetteli steppaamaan katsomalla Peg Leg Batesin tanssimisesta säilynyttä filmimateriaalia ja jäljittelemällä sitä. Ruggiero kertoo, että monet vammaiset tanssijat oppivat koulutusmahdollisuuksien puutteen vuoksi tanssitaidon suoraan toisiltaan.[14] Kun vammaisten ja ei-vammaisten yhteisiä tanssiryhmiä alettiin perustaa 1970-luvulla, yhtenä tarkoituksena oli kyseenalaistaa koulutuksen ableismia ja tarjota vammaisille tanssista kiinnostuneille ihmisille mahdollisuus harrastaa tanssia. Suomessakin alettiin käyttää vammaisten ja ei-vammaisten yhteisistä harrastusryhmistä sellaisia käsitteitä kuin vammaistanssi, soveltava tanssi, integroitu tanssi ja inklusiivinen tanssi.[15]
Vammaistanssiksi kutsutaan tanssintutkimuksessa nykyään sekä yksittäisten vammaisten tanssitaiteilijoiden toimintaa että ammattilais- ja harrastajaryhmiä, joissa on vammaisia ja ei-vammaisia tanssijoita.[16] Voi kuitenkin miettiä, sopisiko vammaistanssi-termi paremmin kuvaamaan vain vammaisuutta käsitteleviä tanssiteoksia. Kaikki vammaisten ihmisten tekemä tanssi ei nimittäin käsittele vammaisuutta, aivan kuten kaikki naisten tekemä tanssi ei käsittele naiseutta tai mustien tekemä tanssi mustana elämisen kokemuksia. Vammaistanssi-termi on sopiva silloin, kun halutaan painottaa integroidun tanssin vähemmistökulttuurista asemaa osana vammaiskulttuuria eli vammaisten ihmisten omaa kulttuuria. Yksi vammaiskulttuurin ilmenemismuoto on vammaistaide, joka käsittelee vammaisuuden kokemuksia ja on luonteeltaan kantaa ottavaa.[17] On kuitenkin myös paljon sellaista kantaa ottavaa taidetanssia, joka on vammaisten ja ei-vammaisten yhdessä tekemää mutta jonka aihe on vaikkapa ilmastonmuutos, ihmisen ja eläimen suhde tai kaupungissa eläminen. Silloin kannattaa pohtia, onko vammaistanssi oikea sana kuvaamaan tanssin kantaa ottavuutta vai löytyisikö tilalle teoksen aihetta pikemmin kuin joidenkin tanssijoiden identiteettiä kuvaava käsite.
Dancing Wheels ja inklusiivinen yhteisö
Mary Verdi-Fletcher perusti Dancing Wheels Companyn vuonna 1980 Clevelandissa Yhdysvalloissa. Dancing Wheels on tehnyt 1990-luvulla yhteistyötä Cleveland Ballet’n kanssa ja 2000-luvulla Cleveland Contemporary Dance Theatren kanssa. Dancing Wheels muodostuu esiintyvästä ryhmästä ja koulusta, jossa on käytössä esteetön studio. Se järjestää esitysten lisäksi muun muassa yhteisötanssitunteja, tanssityöpajoja, teatteritaiteen leirejä ja tanssinopettajakoulutusta.[18] Dancing Wheelsin inklusiivisuus tarkoittaa sitä, että ryhmässä työskentelee pyörätuolia käyttäviä ja käveleviä tanssijoita, joista käytetään termejä sit-down dancers ja stand-up dancers, tanssikokemukseltaan ja taustaltaan erilaisia tanssijoita sekä mustia, valkoisia ja latinalaisamerikkalaisia tanssijoita.
Selkärankavamman kanssa elävä Verdi-Fletcher alkoi käyttää termiä ”kääntäminen” 1980-luvun lopulla kuvaamaan Dancing Wheelsin työskentelymenetelmää. Kääntäminen tässä yhteydessä tarkoittaa sitä, että mikä tahansa seisovan tanssijan liike tai asento voidaan tulkita tai soveltaa pyörätuolia käyttävälle tanssijalle sopivaksi. Samoin pyörätuolia käyttävälle tanssijalle ominainen liike on mahdollista kääntää kävelevälle tanssijalle soveltuvaksi. Dancing Wheelsin koreografi Marc Tomasic kutsuu jälkimmäistä vaihtoehtoa käänteiseksi käännökseksi (engl. reverse translation).[19]
Dancing Wheels esittää myös vammaisuuden historian kannalta tärkeitä tapahtumia ja muistoja. Teosten tarkoituksena on vaikuttaa yleisöön ja muistuttaa katsojia siitä, että esteettömän ympäristön eteen on tehty paljon työtä. Yksi tällainen teos on David Rousseven koreografioima Walking on Clouds (2005). Se kertoo vuoden 1985 mielenosoituksesta, jossa joukko vammaisia aktivisteja asettui bussin eteen antamatta sen jatkaa matkaansa ennen kuin heidän kanssaan keskusteltaisiin joukkoliikenteen esteettömyydestä. Mielenosoituksen tuloksena pyörätuolia käyttävät ihmiset saivat lupauksen muutoksesta joukkoliikennetoimikunnan johtajalta, mikä johti lopulta siihen, että vuosia tämän tapahtuman jälkeen apuvälineitä käyttävät ihmiset pääsivät viimein matkustamaan esteettömillä busseilla Clevelandissa.[20]
Dancing Wheels on työskennellyt myös ei-vammaisten koreografien kanssa. Ryhmän tanssijoista Kristen Stilwell mainitsee Dianne McIntyren sellaisena koreografina, joka pystyy ”ajattelemaan laatikon ulkopuolella” ja työskentelemään istuvien tanssijoiden kanssa koreografiaa luodessaan, vaikka onkin itse kävelevä.[21] Tällainen työskentely auttaa murtamaan tanssikentällä yhä vallitsevaa ableismia ja luomaan tanssin ammattilaisille uusia näkymiä integroidusta tanssin kentästä.[22]
Candoco ja nykytanssin muutos
Celeste Dandeker ja Adam Benjamin perustivat vuonna 1991 Isossa-Britanniassa vammaisten ja ei-vammaisten tanssijoiden muodostaman CandoCon, joka profiloitui alusta alkaen ammattilaisten nykytanssiryhmäksi pikemmin kuin vammaistanssiksi. Ryhmä halusi olla nykytanssin keskiössä eikä tulla lokeroiduiksi kentän marginaaliin vaihtoehtoiseksi taiteeksi tai vammaistaiteelle varattuun paikkaan, mistä käsin ei voinut oikeasti kyseenalaistaa ei-vammaisten ehdoilla ylläpidettyjä kehoihanteita. Ryhmän eetos oli se, että keskenään erilaisilla tanssijoilla oli erilaisia vahvuuksia ja kykyjä, joilla he täydensivät toisiaan.[23] Jotkut tanssikriitikot kuvailivat CandoCon esityksiä aluksi termeillä ”friikkisirkus“ ja ”uhritaide“ (engl. victim art) kykenemättä näkemään ryhmän esityksiä muusta kuin ableistisesta näkökulmasta.[24]
Tanssin kentällä tapahtui muutos 2000-luvun alkupuolella. Vammaiset tanssijat olivat vielä 1970-luvulla pääasiassa työskennelleet vammaisille tarkoitettujen laitosten sisällä ja sen jälkeen 1990-luvulle asti ainoastaan integroiduissa tanssiryhmissä. Nyt heitä alkoi silloin tällöin näkyä myös niiden ulkopuolella. Vammaisten tulo tanssin kentälle muutti teattereita esteettömämmiksi ja toi niihin uutta, apuvälineillä liikkuvaa yleisöä. Benjamin peräänkuuluttaa jo seuraavaa vaihetta, jossa kaikkein arvostetuimmat balettitalot tarttuvat asiaan ja päästävät vammaiset työskentelemään näyttämöilleen.[25] Esteettömyys tarkoittaa silloin myös näyttämöntakaisten tilojen esteettömyyttä.[26]
David Toole (1964–2020) oli yksi CandoCon mieleenpainuvimmista tanssijoista. Toole kehitti oman ilmavan ja voimakkaan käsillä tanssimisen tekniikkansa, koska hänellä ei ollut jalkoja. Hän pystyi siirtymään silmänräpäyksessä lattialta pyörätuoliin ja pois tuolista tai heilahtamaan tilan toisesta laidasta toiseen tavalla, joka tuotti vaikutelman liikkumisen helppoudesta ja vapaudesta.[27] Toole kiinnostui vasta aikuisena tanssista osallistuttuaan CandoConin työpajaan ja valmistui vuonna 1993 lontoolaisesta Laban Dance Centre -koulusta (nykyään Trinity Laban Conservatoire of Music and Dance). Hän työskenteli jo opiskeluaikanaan osa-aikaisesti CandoCossa.[28] Hän esiintyi myös Lloyd Newsonin vuonna 1986 perustamassa DV8 Physical Theatre -ryhmässä murtaen ableistista jaottelua vammaisten ja vammattomien ammattitanssijoiden välillä. DV8-ryhmän tekemät teokset käsittelivät jo 1980-luvulla seksuaalisuutta queer-näkökulmasta.[29] Vammais- ja queer-näkökulmilla osoittautuikin olevan paljon annettavaa toisilleen, mikä on näkynyt muun muassa ruotsalaisen Danskompaniet Spinnin ja saksalaisen DIN A 13:n esittämissä teoksissa.
Benjamin kaipaa toistakin muutosta, joka koskee koko tanssin kenttää ja josta Spinn on hyvä esimerkki. Jotain nimittäin jää puuttumaan, kun vammaiset pätevät nopeudellaan, voimakkuudellaan ja urheilijamaisella suorittamisellaan tanssin kentällä. Uusien asioiden kokeilemiseen ei jää aikaa.[30] Spinnin toimintaan kuuluu kuitenkin olennaisesti keskusteleminen, kokeileminen ja hyvällä tavalla hidas yhteistyö taiteen ja tutkimuksen kentillä.
Uraauurtava Spinn
Danskompaniet Spinn on Ruotsin ensimmäinen integroitu ammattilaistanssiryhmä, jonka Veera Suvalo Grimberg perusti vuonna 2010. Spinn esiintyy kansainvälisesti ja tekee yhteistyötä monien eri koreografien ja muusikoiden kanssa, kouluttaa uusia tanssijoita SpinnUnga-ryhmässä ja pitää luentoja ja työpajoja.[31] Ableismin haastamisen kannalta Spinnin tärkein teos on 4–8-vuotiaille katsojille suunnattu Miramos (2019), jonka koreografian on tehnyt Torgunn Wold. Miramosissa neljä keskenään erilaista olentoa tutustuu toisiinsa ja päästää irti ennakkoluuloistaan. Olennoilla ei ole selkeää sukupuolta. Esityksen jälkeen pidettävässä keskustelussa lapset esittävät paljon kysymyksiä, ja tanssiryhmä viittaa hahmoihin ruotsin kielen sukupuolineutraalilla sanalla hen. Yksi tanssijoista esiintyy pyöreässä puvussa, joka peittää alleen koko tanssijan apuvälineineen. Hän näyttää leijuvan näyttämöllä. Rooli on tehty alun perin pyörätuolia käyttävälle tanssijalle, joka vuorottelee roolissa kävelevän tanssijan kanssa. Kävelevä tanssija käyttää roolissa pyörätuolia, koska puku on tehty sopimaan pyörätuolin kanssa käytettäväksi. Jotkut lapset huomaavat pyörät puvun alla ja kysyvät niistä esityksen jälkeen. Jos lapset alkavat puhua pyörätuolista, tanssijat keskustelevat siitä kyllä mutta eivät johdattele lapsia aiheeseen, koska heitä kiinnostaa lasten oma tapa käsitteellistää maailmaa.[32] Miramos haastaa tanssikentän ableismia myös kuvailutulkkauksen avulla seuraten malmöläisen Teater23:n esimerkkiä. Kuvailutulkkaus tekee tanssista saavutettavaa näkövammaisille katsojille.[33]
Vuonna 2016 Spinn oli mukana Moving Beyond Inclusion -tutkimusprojektissa, jossa Spinnissä toimivien taiteilijoiden ajatuksia tanssin normikriittisestä potentiaalista dokumentoitiin haastatteluin. Yksi haastateltavista kertoo, että tanssin mahdollisuus kritisoida ja vastustaa toimintakykyä koskevia normeja on sukua queer-näkökulmalle. Työ Spinnissä on kertojalle queer-aktivismia, toimimista ylpeästi toisin tai “väärin”. Queer-tanssijan ei tarvitse aina sopia niihin sukupuolen tai halun muotteihin, joita hänelle erilaisissa valtasuhteissa inkluusion nimissä tarjotaan. Vammaisaktivistit tunnistavat tämän queer-näkökulmaa vastaavan kriittisen position nimellä ”crip”, joka on johdettu englannin rampaa tarkoittavasta sanasta cripple. Samoin kuin queer oli aikanaan negatiivinen haukkumasana, crip ottaa käsitteen haltuun positiivisessa merkityksessä.[34] Tanssin kentällä edelleen vaikuttavien valtasuhteiden ja kehonormien vuoksi inkluusiota tarvitaan edelleen. Sen jälkeen tulevaa vaihetta ei tanssitaiteessa ole vielä saavutettu, vaikka Spinnissä ollaankin jo pitkällä.[35]
Queer-näkökulman voi tunnistaa Carl Olof Bergin Spinnille tekemässä koreografiassa Skirtpower (2018), joka tutkii seksuaalisuutta, valtaa ja mekon käyttämiseen liittyviä merkityksiä ja tuntemuksia. Teos pohtii, miltä mekko tuntuu, millaista on mekkoon pukeutuneen henkilön katsominen ja miltä tuntuu olla katsottavana mekko päällä, miten mekko vaikuttaa liikkumiseen ja millaisia ovat mekon itsensä liikkeet. Teoksen esittävät kolme fyysisesti erilaista tanssijaa sekä muusikko ja teknikko. Viimeksi mainittu liikkuu välillä näyttämöllä tanssijoiden lomassa. Skirtpowerin kohtauksissa on erilaisiin seksiakteihin assosioituvaa liikesanastoa, josta voi tunnistaa myös vammaiserityistä fyysistä nautintoa.[36] Teoksessa on oivaltavia, humoristisia ja leikkisiä valaistusratkaisuja, joista yksi on tanssijoiden silmien yläpuolelle sijoitetut, kulmakarvoja myötäilevät pienet valosarjat. Valot korostavat tanssijoiden katsetta toisiinsa ja yleisöön. Tanssijat eivät ole teoksessa vain katsottavina, vaan he toimivat myös toistensa ja yleisön katsojina.
Näkymä Suomen tanssikenttään
Tanssin ammattikoulutus on hitaasti avautumassa vammaisille ja viittomakielisille tanssijoille. Suomessa syntyi eri tavoin liikkuvien ihmisten Tanssiryhmä Rajat’on vuonna 1993 Turun taiteen ja viestinnän oppilaitoksen Erityisryhmät ja tanssi -jatkokoulutuslinjan oheen.[37] Kymmenen vuotta myöhemmin olin mukana perustamassa Taika-tanssia, ammattimaisesti ohjattua turkulaista harrastusryhmää, jonka kaikki nykyiset jäsenet DanceAbility-ohjaaja mukaan lukien ovat vammaisia. Ryhmässä on sen toiminnan aikana ollut mukana niin ei-vammaisia kuin myös liikunta-, näkö- ja kehitysvammaisia osallistujia.[38] Vuonna 2004 pääkaupunkiseudulla alkoi tanssin ammattikoulutus Keskuspuiston ammattiopistossa erityistä tukea tarvitseville opiskelijoille (nykyään tanssialan perustutkinto Ammattiopisto Livessä).
Tanssitaiteilija Juho Saarinen on tuonut taidetanssin kentälle kuurojen näkökulmaa muun muassa käyttämällä tanssiteoksissa viittomia. Vuonna 2009 pidettiin Zodiak – Uuden tanssin keskuksessa puolestaan sokean teatteritaiteilijan Johanna Röholmin (nyk. Mattila) Valon ja pimeyden voima -kurssi, jolla tanssittiin pimennetyssä tilassa ja opeteltiin tanssin kuvailutulkkausta.[39] Vuonna 2010 perustettiin helsinkiläinen integroidun tanssin ryhmä Kaaos Company, joka haluaa tukea avoimen kentän tanssitaiteilijoiden kehitystä ja hälventää esityksillään eroja vammaisten ja ei-vammaisten välillä sekä luoda rakenteellisesti ja asenteellisesti esteettömiä katsomoja, minkä ansiosta kaikenlaisilla ihmisillä on tasavertainen mahdollisuus katsoa esityksiä.[40] Suomessa on lisäksi toiminut vuodesta 1997 alkaen Kulttuuriyhdistys Suomen Eucrea ry, joka on kansainvälinen vammaisten ihmisten luovuutta ja kulttuurin saavutettavuutta edistävä verkosto.[41] Näiden ja monien muiden yhdistysten toiminta on osaltaan lisännyt tanssin saavutettavuutta.
Vuonna 2020 tanssija Maija Karhunen selvitti vammaisten ja viittomakielisten taiteilijoiden asemaa Suomessa. Hänen mukaansa yhdenvertaisuustyö ja taidekentän puutteiden haastaminen vaativat tässä vaiheessa taidelaitoksilta jo ruohonjuuritason pitkäjänteistä paneutumista asiaan yksittäisten kokeilujen sijaan. Seminaarit ja työpajat pitää muuttaa yhdenvertaisuuslain ja digitaalisten palvelujen saavutettavuudesta määrävän lain velvoitusten mukaisiksi. Vammaiset opiskelijat saattavat opiskeluaikana joutua liian vastuulliseen asemaan joutuessaan opettamaan omia opettajiaan saavutettavuuteen liittyvissä kysymyksissä. Vammaiset taiteilijat taas tarvitsevat keskinäistä vertaistukea, kollegiaalista oppimista ja tietoa siitä, miten taiteen kentällä toimitaan. Mentorointia pitäisi olla kuitenkin myös muille taidealan toimijoille, kuten esimerkiksi rahoittajille ja kriitikoille. Oppilasvalintojen tekijöille täytyy antaa tietoa siitä, kuinka järjestetään saavutettavat valintakokeet.[42] Jokaisen instituution on mahdollista parantaa saavutettavuuttaan, jotta tanssikentän ableismi murtuu. Portinvartijoista voi tulla vammaisten tanssijoiden liittolaisia.
Viitteet
1 Doris Uhlich Every Body Electric -teoksen esittely. n.d.
2 Vammaissopimuksen esittely https://vane.to/sopimuksen-esittely/selkokieli (8.3.2021).
3 Vammaissopimuksen mukaan ”vammaisuus on seurausta sellaisesta vuorovaikutuksesta vammaisten henkilöiden ja asenteista ja ympäristöstä johtuvien esteiden välillä, joka estää näiden henkilöiden täysimääräisen ja tehokkaan osallistumisen yhteiskuntaan yhdenvertaisesti muiden kanssa.” YK:n yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista ja sopimuksen valinnainen pöytäkirja, 2015, 10–11.
4 Thomson 2005, 40.
5 Zitomer & Reid 2011, 138–139.
7 Theater HORA Geschichte. n.d.
9 George 2002, 62.
10 Seibert 2015, 175–177.
11 Seibert 2015, 177–178.
12 Seibert 2015, 334–335. Youtubesta löytyy joitakin tallenteita Batesin tanssista. Yksi esimerkki Batesin esiintymisestä Ed Sullivan Show’ssa on katsottavissa osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=NXesFCMwys0 (8.3.2021).
15 Pohjola 2018, 26.
16 Sandahl 2002, 17, Kuppers 2017, 278.
17 Arvisto, Lehtiö & Väätäinen 2006, 135.
18 Quinlan & Harter 2010, 379.
19 Quinlan & Harter 2010, 381–383.
20 Quinlan & Harter 2010, 374–375.
21 Quinlan & Harter 2010, 386.
22 Quinlan & Harter 2010, 389–390.
23 Smith 2005, 73–76.
24 Smith 2005, 80–82.
25 Benjamin 2010, 112, 114–115.
26 Kuppers 2017, 278.
27 Albright 2013/1998, 309–310.
30 Benjamin 2010, 119–121.
31 Spinn on ollut mukana tekemässä myös esteettömän tanssitoiminnan oppaita esittävien taiteiden ammattilaisille (Spinn Off 2012) ja vammaisten henkilökohtaisille avustajille (Hemma i kroppen 2014).
32 Sähköpostiviesti Veera Suvalo Grimbergilta kirjoittajalle 2.3.2021.
33 Kuvailutulkkaus voi olla nauhoitettu tai tapahtua livenä. Miramosista on olemassa Audiosynin kanssa yhteistyössä tehty nauhoitettu kuvailutulkkaus. Danskompaniet Spinn. Inspelad syntolkning Miramos n.d.
34 Rampa-sanaa on käytetty Suomessa esimerkiksi kilpatanssiryhmän yhteishenkeä luovana terminä, jota olen tulkinnut poliittisen vammaisidentiteetin representaationa ja vammaishuumorina. Haastattelemani pyörätuolia käyttävät tanssijat ja heidän kävelevät tanssiparinsa kutsuivat 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa pyörätuolikilpatanssin latinalaistansseihin kuuluvaa rumbaa rampaksi, Väätäinen 2003, 101–102.
35 Ericsson 2016, 30, 33–34
36 Seksuaalisuuden esittämisestä integroidun tanssiryhmän liikeimprovisaatiossa ks. Väätäinen 2006.
37 Aula & Kuusisto 1998, 85.
39 Röholm 2015, 1–2.
42 Karhunen 2020, 9–11.
Lähteet
Albright, Ann Cooper. 2013. Engaging Bodies: The Politics and Poetics of Corporeality. Middletown: Wesleyan University Press. ProQuest Ebook Central. “Strategic Abilities: Negotiating the Disabled Body in Dance” -artikkeli julkaistu alun perin 1998.
Arvisto, Jaana, Lehtiö, Ritva & Väätäinen, Hanna. 2006. ”Onko Timppa kyydissä? Vammaiskulttuurinen näkökulma taidetanssiteoksen saavutettavuuteen.” Etnomusikologian Vuosikirja, 18, 131–153. Luettavissa osoitteessa https://doi.org/10.23985/evk.101175 (haettu 15.3.2021).
Aula, Kaija & Kuusisto, Sanna. 1998. ”Erityisiä kokemuksia tanssimisesta.” Teoksessa Tanssintutkimuksen vuosikirja 1997. Näkökulmia tanssin opettamiseen. Suomalaisten tanssitaiteilijoiden ja tanssintutkijoiden kirjoituksia, Aino Sarje (toim.), 74–85.
Benjamin, Adam. 2010. “Cabbages and Kings: Disability, Dance and some timely considerations.” Teoksessa The Routledge Dance Studies Reader, Second edition, Alexandra Carter & Janet O’Shea( toim.), 111–121. London: Routledge. ProQuest Ebook Central.
DanceSyndrome. 2019. Jen’s Story. Luettavissa osoitteessa https://dancesyndrome.co.uk/dance-leaders/jens-story/ (haettu 20.3.2021).
Danskompaniet Spinn. Inspelad syntolkning Miramos. n.d. Luettavissa osoitteessa http://danskompanietspinn.se/projekt/inspelad-syntolkning-miramos/ (haettu 15.3.2021).
Ericsson, Emelie. 2016. ”Det handlar om dans men i grund och botten handlar det om mänskliga rättigheter” – en kvalitativ studie av inkluderande dans utifrån projektet Moving Beyond Inclusion. Opinnäyte, Göteborgin yliopisto. Luettavissa osoitteessa http://danskompanietspinn.se/new/wp-content/uploads/2017/04/Emelie-Ericsson.-Examensarbete-Ht-16-GUS-1.pdf (haettu 1.3.2021).
Eucrea. 2021. Kulttuuriyhdistys Suomen Eucrea ry:n esittely. Luettavissa osoitteessa https://eucrea.fi/ (15.3.2021).
American Dance, Thomas F. DeFrantz (toim.), 59–79. Madison: The University of Wisconsin Press. ProQuest Ebook Central.
Gorman, Sarah. 2017. ”Performing Failure? Anomalous Amateurs in Jérôme Bel’s Disabled Theater and The Show Must Go On 2015.” Contemporary Theatre Review, 27:1, 92–103. Luettavissa osoitteessa https://doi.org/10.1080/10486801.2016.1262849 (haettu 20.3.2021).
Hadoke, Toby. 2020. ”David Toole obituary.” The Guardian 28.10.2020. Luettavissa osoitteessa https://www.theguardian.com/stage/2020/oct/28/david-toole-obituary (haettu 28.2.2021).
Hemma i kroppen – en handledning för assistenter i danssammanhang. 2014. Göteborg: Kultur i Väst. Luettavissa osoitteessa https://www.vgregion.se/f/kulturutveckling/regional-utveckling-och-tjanster/kulturliv-for-alla/tillganglighet/klangfarg/dans/ (haettu 2.3.2021).
Kaaos Company. 2015. Tanssiryhmän esittely. Luettavissa osoitteessa http://danceabilityfinland.com/kaaos/the-company.html?lang=fi (haettu 15.3.2021).
Karhunen, Maija. 2020. ”Yhdenvertaisuuden korjausvelka.” Liitos 4, 9–11.
Kuppers, Petra. 2017. ”Dancing Disabled. Phenomenology and Embodied Politics.” Teoksessa The Oxford Handbook of Dance and Politics, Rebekah J. Kowal, Gerald Siegmund & Randy Martin (toim.), 267–281. New York: Oxford University Press.
Leask, Josephine. 1995. ”The Silence of the Man. An Essay on Lloyd Newson’s Physical Theatre.” Ballett International, Tanz Aktuell. Luettavissa osoitteessa https://www.dv8.co.uk/pages/interview-ballett-international-the-silence-of-the-man (haettu 10.3.2021).
Pohjola, Hanna. 2018. ”Ruumiillinen erilaisuus: Tanssi ammattina?” Nordic Journal of Dance: practice, education and research 9:2, 24–36.
Quinlan, Margaret M. & Harter, Lynn M. 2010. “Meaning in Motion: The Embodied Poetics and Politics of Dancing Wheels.” Text and Performance Quarterly 30:4, 374–395. Luettavissa osoitteessa https://doi.org/10.1080/10462937.2010.510911 (haettu 25.2.2021).
Röholm, Johanna. 2015. Pimeän teatterin taiteelliset prosessit. Teatterin ja draaman tutkimuksen pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto. Luettavissa osoitteessa https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/97196/GRADU-1432796119.pdf?sequence=1 (haettu 15.3.2021).
Sandahl, Carrie. 2002. ”Considering Disability: Disability Phenomenology’s Role in Revolutionizing Theatrical Space.” Journal of Dramatic Theory and Criticism XVI:2, 17–32. Luettavissa osoitteessa https://journals.ku.edu/jdtc/article/view/3394/3323 (haettu 19.3.2021).
Seibert, Brian. 2015. What the Eye Hears: A History of Tap Dancing. New York: Farrar, Straus and Giroux.
Smith, Owen. 2005. ”Shifting Apollo’s Frame: Challenging the Body Aesthetic in Theater Dance.” Teoksessa Bodies in Commotion: Disability and Performance, Carrie Sandahl & Philip Auslander (toim.), 73–85. Ann Arbor: The University of Michigan Press. ProQuest Ebook Central.
Spinn Off – inspirationsguide för scenkonst. 2012. Kultur i Väst skriftserie nr 4. Göteborg: Kultur i Väst. Luettavissa osoitteessa https://www.vgregion.se/f/kulturutveckling/regional-utveckling-och-tjanster/kulturliv-for-alla/tillganglighet/klangfarg/dans/ (haettu 2.3.2021).
Theater HORA. Geschichte. n.d. Disabled Theatre und die Folgen I. Erfolg – National und International. Infos. 2011–2014. Luettavissa osoitteessa https://hora.ch/geschichte/ (haettu 20.3.2021).
Thomson, Rosemarie Garland. 2005. ”Dares to Stares: Disabled Women Performance Artists and the Dynamics of Staring.” Teoksessa Bodies in Commotion: Disability and Performance, Carrie Sandahl & Philip Auslander (toim.), 30–41. Ann Arbor: The University of Michigan Press. ProQuest Ebook Central.
Uhlich, Doris. Every Body Electric -teoksen esittely. n.d. Luettavissa osoitteessa https://www.dorisuhlich.at/en/projects/every-body-electric (haettu 20.3.2021).
Vammaissopimuksen esittely. Vammaisten henkilöiden oikeuksien neuvottelukunta VANE. n.d. Luettavissa osoitteessa https://vane.to/sopimuksen-esittely/selkokieli (haettu 8.3.2021).
Väätäinen, Hanna. 2003. Rumbasta rampaan. Vammaisen naistanssijan ruumiillisuus pyörätuolikilpatanssissa. Åbo: Åbo Akademis förlag.
Väätäinen, Hanna. 2006. ”Seksuaalisuus liikeimprovisaatiossa.” Teoksessa Seksuaalinen ruumis. Kulttuuritieteelliset lähestymistavat, Taina Kinnunen & Anne Puuronen (toim.), 288–302. Helsinki: Gaudeamus.
Väätäinen, Hanna. 2009. Liikkeessä pysymisen taika. Etnografisia kokeiluja yhteisötanssiryhmässä. Turku: Eetos.
Wiederholt, Emmaly. 2019. ”Evan Ruggiero: ’I’m Just Another Hustling Artist’.” Stance on Dance, 24.6.2019. Luettavissa osoitteessa https://stanceondance.com/2019/06/24/evan-ruggiero-im-just-another-hustling-artist/ (haettu 25.2.2021).
Wong, Gina. 2020. ”The Role of Assistive Technology in Enhancing Disability Arts.” Review of Disability Studies. An International Journal 16:1, 1–31. Luettavissa osoitteessa https://rdsjournal.org/index.php/journal/article/view/949/2294 (haettu 25.2.2021).
YK:n yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista ja sopimuksen valinnainen pöytäkirja. 2015. Suomen YK-liitto. https://www.ykliitto.fi/sites/ykliitto.fi/files/vammaisten_oikeudet_2016_net.pdf (haettu 8.3.2021).
Zitomer, Michelle R. & Reid, Greg. 2011. ”To be or not to be – able to dance: integrated dance and children’s perceptions of dance ability and disability.” Research in Dance Education 12:2, 137–156. Luettavissa osoitteessa https://doi.org/10.1080/14647893.2011.575224 (haettu 25.2.2021).
Kirjoittaja
Hanna Väätäinen
Hanna Väätäinen (FT) opettaa kursseja jazztanssin historiasta, baletin historiasta, modernin ja nykytanssin historiasta ja Suomen taidetanssin historiasta Turun ammattikorkeakoulussa. Häntä kiinnostaa improvisaatio tanssissa ja sen tutkimuksessa, runoudessa, käsityöaktivismissa ja sarjakuvassa. kirjosarjis.blogspot.com.