10.1

Dokumenttiteatteri

Vaikka dokumenttiteatteri ei ole uusi teatterin muoto, sen merkitys on kasvanut 2000-luvun kuluessa ympäri maailmaa. Genren valtavirtaistumisen myötä dokumenttiteatterista on tullut tyylitietoisempaa ja sille on eriytynyt myös omia alalajeja. Samalla ilmiön käsitteellistäminen julkisessa keskustelussa ja tutkimuksessa on lisääntynyt ja dokumenttiteatterista on kirjoitettu aiempaa järjestelmällisemmin. Uuden dokumenttiteatterin yhteydessä Yhdysvalloissa käytetään pääasiassa muotoa documentary theatre ja Isossa-Britanniassa verbatim theatre. Janne Junttila on ehdottanut jälkimmäisen suomennokseksi sanasanainen dokumenttiteatteri, sillä siinä toistetaan suoraan dokumenttiaineistoa.

Niin kuin oppimateriaalissa on aiemmin mainittu, dokumenttiteatterin synty ajoittuu 1920-luvulle, Erwin Piscatoriin ja Berliinin Volksbühneen, jolloin elokuvamontaasit ja lähihistoria päätyivät näyttämölle oikeiden, usein karrikoitujen historiallisten henkilöiden rinnalle. Toinen maailmansotien välisen ajan dokumenttiteatterin muoto oli Living Newspaper. Dokumenttiteatterin toinen aalto ajoittui 1960-luvun Saksaan. Dramaturgi Thomas Irmerin mukaan Hochhuthin Sijainen (1963), Kipphardtin Oppenheimerin tapaus (1964) ja Weissin Tutkimus (1965) viitoittivat tietä absurdista teatterista kohti 1960-luvun poliittista teatteria.

Kolmas dokumenttiteatterin vaihe alkoi 1990-luvun lopulla. Sen ominaispiirteitä ovat historian avoimuuden painottaminen eri tulkinnoille sekä mikroperspektiivin korostuminen. Yksilön tai pienen yhteisön kautta pyritään konkretisoimaan monimutkaisempia sosiaalisia asiayhteyksiä. Toimittaja Janne Junttila on painottanut teoksessaan Dokumenttiteatterin uusi aalto (2012) globalisaation ja sen seurausten merkitystä uudelle dokumenttiteatterille. Niitä ovat olleet (1) kriisien ylikansallistuminen ja kansalaisten lisääntynyt huoli maailmasta, (2) median osittainen epäonnistuminen selittää maailman tapahtumia, ja (3) epäluottamuksen kulttuuri poliitikkojen retoriikkaan ja kaipuu kokemukselliseen tietoon. Uuden dokumenttiteatterin piirre on ”think globally, act locally”. Paikallinen tarina yhdistää ihmisiä eri maissa, sillä globalisaation ongelmat ovat ylikansallisia. Tutkija Carol Martin on jakanut uuden dokumenttiteatterin kuuteen eri typologiaan.

1. Oikeudenkäyntien uudelleen avaaminen
2. Täydentävien historiallisten selontekojen luominen
3. Tapahtumien rekonstruoiminen
4. Elämäkerran sekoittaminen historiaan
5. Dokumentaarin ja fiktion toimintatapojen kritisointi
6. Teatterin suullisen kulttuurin tarkempi käsittely

Dokumenttiteatteri on riippuvainen menneestä historiasta, tai tarkemmin siitä, mitä kaikkea lähdeaineistoon on tallentunut menneestä. Niin kuin historiantutkijoita, myös dokumenttiteatterin tekijöitä velvoittaa eettisesti Leopold von Ranken ohje kuvata menneisyyttä ”niin kuin se oikeasti oli ollut”. Samalla lailla kuin historiantutkimuksessa holokaustin kaltaiset tunteita herättävät teemat, myös dokumenttiteatterissa on potentiaalia polarisoida yhteiskunnallista keskustelua. Janelle Reinelt onkin todennut, että alusta asti keskustelua dokumenttiteatterin luonteesta on leimannut vahva kahtiajako. Piscator ja Living Newspaper uskoivat, että he olivat löytäneet ideologisia sokeita pisteitä, kun taas monen muun mielestä kyse oli pelkästä propagandasta. Toisin kuin fiktiivisessä draamassa, dokumenttiteatterissa todellisuus ja totuusarvo nousevat keskiöön. Kuten Junttila on huomioinut, taiteilijan etiikan lisäksi teos siirtyy journalistin etiikan alaiseen tarkasteluun: pitävätkö väitetyt asiat paikkansa ja onko eri näkökulmat esitelty asianmukaisesti?

Dokumenttiteatterin suosio selittyy myös epäluulon lisääntymisellä poliitikkoja ja perinteistä mediaa kohtaan. 2010-luvulla Julian Assangen ja Edward Snowdenin kaltaiset tietovuotajat ovat nousseet useiden silmissä ikoniseen asemaan taistelussa totuuden puolesta. Myös salaliittoteorioiden määrä kertoo epäluottamuksen lisääntymisestä politiikkaan. Internet mahdollistaa disinformaation levittämisen, samanmielisten yhteen liittymisen eri foorumeilla sekä valeuutissivustot.

Dokumenttiteatterin voi nähdä totuuden etsimisen uutena muotona median kriisin ja post-politiikan aikana. Post-politiikalla (Jacques Rancièren termi) ymmärretään kehitys, jossa valtaapitävät korostavat ideologisten vastakkainasettelujen kuuluvan historiaan. Samalla päätöksenteko on siirtynyt puolueilta – joiden keskinäiset erot ovat kaventuneet – eri teknokraattiryhmien vastuulle. Esteettisesti dokumenttiteatteri on usein hyvin pelkistettyä, niin kuin venäläisen Teatr.docin esityksissä. Grotowskin köyhän teatterin tai tanskalaisten elokuvantekijöiden Dogma’95 manifestin hengessä dokumenttiteatteri olettaa ulkoisista tehokeinoista luopumisen korostavan totuudellisuutta.

Vaikka dokumenttiteatteri hyödyntää tyypillistä arkistomateriaalia kuten haastatteluja, dokumentteja, oikeuskäsittelyjä, asiakirjoja, videoita, filmejä ja valokuvia, sen lupaukseen totuudellisuudesta on syytä suhtautua myös kriittisesti. Arkistomateriaalista konstruoitu totuus on eri kuin historiallisen tapahtuman totuus, sillä arkistoitavaksi päätynyttä materiaalia on valikoitu. Myös itse lähdemateriaalia on rajattu ja valikoitu esityksen tarpeiden mukaisesti. Aineiston tulkintaan, valikointiin ja editointiin liittyvät kysymykset herättävät eloon dokumenttiteatterin tekijöiden luovuuden. Itse esityksessä näyttelijät täydentävät eleillään, katseillaan, kehonkielellään jne. sen, mitä dokumenteissa ei ole. Ongelmana on ollut se, että tekijät ovat harvemmin mieltäneet teoksensa ”pelkästään” tapahtuman yhdeksi versioksi. Toisaalta keskustelu dokumenttiteatterin rajoitteista elää ja esimerkiksi Saksassa dokumenttiteatteriryhmät voivat jo kommentoida ironisesti kaikkivoipaa lupausta totuuden löytämisestä.

Tricycle Theatre ja teatr.doc

Carol Martinin (2009) mukaan dokumenttiteatterin eräs keskeinen kerrontatapa on etäisyyden ottaminen tietyn tapahtuman mediaversioon. Parhaimmillaan dokumenttiteatteri monimutkaistaa dokumentin ja todellisuuden suhdetta sekä ravistelee käsityksiämme totuudesta, fiktiosta ja näyttelemisestä. Janelle Reineltin (2009) mukaan dokumenttiteatteri viittaa metaforisesti oikeuskäsittelyyn, sillä molemmissa tapauksissa menneet tai nykyiset tapahtumat on mahdollista tutkia ja ajatella uudelleen. Dokumenttiteatteri voi parhaimmillaan, mutta ei välttämättä, lisätä julkista kiinnittymistä ja aktivismia.

The Guardianin toimittaja Richard Norton-Taylorin kirjoittama ja Nicolas Kentin ohjaama Justifying war: scenes from the hutton inquiry vuodelta 2003 on osuva esimerkki Reineltin mainitsemasta dokumenttiteatterin muodosta Tribunal play. Sitä on esitetty Lontoon Tricycle Theatressa, joka on keskittynyt poliittiseen dokumenttiteatteriin sen perustamisesta asti. Teatterin aiheita ovat olleet Srebrenican joukkomurha vuonna 1995, Nürnbergin oikeudenkäynnit 1946, Pohjois-Irlannin Verisunnuntai vuonna 1972 sekä Guantanamon vankileiri.

Justifying war -esityksen aiheena on virkamies, tiedemies ja asetutkija David Kellyn itsemurha, joka käynnisti laajamittaisen oikeusprosessin. Kelly tunnetaan henkilönä, joka lausui julkisesti myöhemmin virheelliseksi osoitetun väitteen, että Irakin joukkotuhoaseet olisivat toimintavalmiudessa 45 minuutissa. Itsemurhan jälkeistä oikeuskäsittelyä varten 70 henkilöä haastateltiin, joiden joukossa oli myös pääministeri Tony Blair.

Tribunal play menee lähdekeskeisyydessään vielä pidemmälle kuin sanasanainen teatteri, sillä sen ainoa lähde on julkisen oikeudenkäynnin pöytäkirjat. Justifying war käyttää niitä totuudenmukaisuuden ja objektiivisuuden nimissä. Itse esityksessä autenttisuutta pyrittiin alleviivaamaan muun muassa heijastamalla taustakankaalle kuvia alkuperäisistä päiväkirjoista. Samalla produktio kuitenkin herätti vastaanottajissa perinteisen murhamysteerin odotuksia, niin kuin Reinelt on huomioinut. Yleinen tuohtumus Ison-Britannian Irakin sotaan vienyttä Tony Blairia kohtaan yhdistyi oletukseen, että Kellyn itsemurha olisi ollut suora seuraus valtion toiminnasta.

Yksi rohkeimmista nykydokumenttiryhmistä on moskovalainen Teatr.doc, joka perustettiin vuonna 2002. Teatterin toimintaedellytykset poikkeavat selvästi Isosta-Britanniasta, jossa kärjekkäällä ja monipuolisella julkisella keskustelulla on pitkä perinne. Sen sijaan Venäjällä sananvapaustilanne on pysynyt kapeana 1990-luvun liberaalimpaa aikaa lukuun ottamatta. Hallintoa kritisoivat oppositiopoliitikot, toimittajat tai teatteri-ihmiset ovat saattaneet joutua pahimmillaan jopa salamurhan uhriksi. Virkavalta ei juurikaan ole osoittanut motivaatiota niiden perinpohjaiseen selvittämiseen.

Teatr.doc painottaa kotisivuillaan olevansa ei-kaupallinen ja ei-valtiollinen ryhmä, joka toimii pääasiassa vapaaehtoisuuden varassa. Ryhmän tavoitteena on toimia eräänlaisena sosiaalisena oikeusistuimena. Vuonna 2014 Teatr.doc joutui jättämään toimipaikkansa, kellarin, joka sijaitsi Moskovan keskustassa Puškin-aukion lähellä. Sen jälkeen kun ryhmä oli esittänyt dokumenttielokuvia Ukrainan tilanteesta, poliisi tyhjensi teatterin katsojista. Vaikka häätö tulkittiin ryhmän toimintaedellytysten vaikeuttamispyrkimyksenä ja toiminnan loppuna, Teatr.doc kuitenkin elpyi ja se on pystynyt ainakin toistaiseksi jatkamaan toimintaansa uudessa paikassa. Mahdollisesti ryhmän vaikutusvalta on arvioitu suhteellisen rajalliseksi. Autoritaarisille hallinnoille on tärkeää säilyttää tietynlainen sananvapauden illuusio, jotta ne voivat kieltää syytökset sen rajoittamisesta.

Vuodesta 2002 asti Teatr.doc on tehnyt sanasanallista dokumenttiteatteria haastattelemalla ihmisiä ja rakentamalla esitykset haastatteluaineiston varaan. Ryhmän näyttelijä Anna Kotova-Derjabinan mukaan Teatr.doc ”on teatteri, jossa kukaan ei näyttele”. Aluksi ryhmä keskittyi sosiaalisiin ongelmiin kuten vierastyöläisiin, huumeriippuvaisiin tai HIV-positiivisten kokemaan yhteiskunnalliseen eristämiseen. Myöhemmin se on keskittynyt nostamaan poliittisesti arkaluontaisia aiheita esille.

Tunti kahdeksantoista minuuttia (2011) keskittyi moskovalaisen asianajaja Sergei Magnitskyn kuolemaan. Magnitsky oli paljastanut viranomaisten kavalluksen, jonka seurauksena hänet pidätettiin veropetoksesta. Vankilassa Magnitsky sairastui äkisti ja kuoli vajaassa puolessatoista tunnissa. Monien mielestä, myös esityksen ohjanneen Mihail Ugarovin mukaan, hänet surmattiin tahallisesti. Esityksen aineisto koostui Magnitskyn äidin haastatteluista sekä hänen poikansa vankilasta lähettämistään kirjeistä, Moskovan vankiloita valvovan komission tutkimusraporteista sekä mahdollisesti The New York Timesin ja Novaja Gazeta -lehden toimittajien materiaalista. Esityksessä oli myös kuviteltuja jaksoja. Se nimesi syyllisiksi kaksi Magnitskyn hoidon evännyttä tuomaria sekä esitutkinnanjohtajan.

Siinä missä Justifying war ja Tunti kahdeksantoista minuuttia käsittelivät tulenarkoja poliittisia aiheita yksilön suhteesta valtarakenteisiin, Natalia Vorozhbytin kirjoittaman Maidanin päiväkirjat (2014) aihe oli vallankumous. Vorozhbit oli mukana Teatr.docissa vuoteen 2004 asti, jolloin hän palasi Kiovaan. Maidanin päiväkirjat on aiheellista nostaa esiin 2010-luvun dokumenttidraamana sen vallankumoustematiikan ja kerrontatekniikan vuoksi. Pienin painopisteiden muutosten myötä se voisi kuvata esimerkiksi jotain Arabikevään kansanliikkeistä. Myös niissä keskiluokan pelosta ja tyytymättömyydestä syntyneet mielenosoitukset eskaloituivat väkivaltaisiksi.

Maidanin päiväkirjat käsittelee Ukrainan Euromaidan-protestiliikettä, joka käynnistyi marraskuussa 2013 Kiovan Itsenäisyydenaukiolla (Maidan Nezaležnosti). Syynä oli presidentti Viktor Janukovitšin odottamaton kieltäytyminen allekirjoittaa pitkään valmisteltu assosiaatio- ja vapaakauppasopimus Euroopan Unionin kanssa 21.11.2013. Sen jälkeen, kun mellakkapoliisi Berkut oli yrittänyt tyhjentää väkivaltaisesti mielenosoittajia Itsenäisyysaukiolta, protesti radikalisoitui hallituksenvastaiseksi kansanliikkeeksi. Väkivallan eskalaation järkyttävä kohokohta alkoi 18.2.2014. Kolmen päivän aikana yli sata ihmistä sai surmansa. Ne olivat pääasiassa mielenosoittajia, mutta myös mellakkapoliiseja.

Vorozhbyt painotti haastattelussaan (‘Maidan: Voices from the Uprising’, Central and Eastern European London Review, 19.5.2015) ymmärtäneensä joulukuusta 2014 alkaen Kiovan Itsenäisyydenaukiolla olevansa keskellä maailmanhistoriallisia muutoksia. Hän halusi omien sanojensa mukaan tietää, kuinka erilaiset ihmiset kokivat tapahtumat ja alkoi haastatella heitä nauhalle. Haastattelumateriaali kattoi koko maan sosiaalisen ja etnisen kirjon, lääkäreistä ja opiskelijoista aina kasakoihin. Tekijä suhtautui lähtökohtaisesti kriittisesti sanasanaiseen tekniikkaan, sillä materiaalin editointi on hyvin työlästä ja tekijän oma ääni katoaa siinä. Silti hänen mukaansa tekniikka oli ainoa mahdollinen käsitellä välittömästi Maidanin kaltaisia tapahtumia. Muussa tapauksessa olisi tarvittu pidempää historiallista etäisyyttä.

Pohjoismaisista dokumenttiteatteriesityksistä tanskalaisen Christien Lolliken monologiesitys Manifest 2083 aiheutti suuren kohun. Se pohjautui norjalaisen äärioikeistolaisen massamurhaaja Anders Behring Breivikin noin 1500-sivuiseen manifestiin Manifesto 2083: A European Declaration of Independence. Ilmoitus projektista herätti tuohtumusta. Lollikea oli syytetty terrorismin ymmärtämisestä jo aiemmin, sillä hän kirjoitti 2006 näytelmän Ihme, jonka teemana oli Syyskuun 11. päivän terrori-iskut. Näytelmässä terroristi perusteli motiivejaan. Sen jälkeen kun tieto tulevasta esityksestä oli levinnyt mediaan, Manifest 2083 -projektia kritisoitiin kyynisestä massamurhalla ratsastamisesta. Tekijän mukaan hän pyrki ”ymmärtämään” Breivikiä sen vuoksi, että vastaavanlaisia iskuja voitaisiin vastustaa tulevaisuudessa.

Saksalais-sveitsiläinen Rimini Protokoll on yksi uuden dokumenttiteatterin tärkeimpiä ja taiteellisesti innovatiivisimpia ryhmiä. Se aloitti toimintansa vuonna 2000. Omien sanojensa mukaan Internet-sivuillaan ryhmä pyrkii kehittämään teatterin ilmaisukeinoja mahdollistamalla epätavallisia näkökulmia todellisuuteemme. Ryhmä on toteuttanut esimerkiksi kuunnelmia, joissa vastaanottaja on mobiililaitteen välityksellä pystynyt kuuntelemaan Stasin tarkkailupöytäkirjoja. Situation Room (2014) oli omalaatuinen sekoitus osallistavaa teatteria sekä juonellista videopeliä, jossa katsojat olivat näyttelijöitä. Siinä eri lailla lavastetuissa huoneissa tapahtui 20 eri tarinaa, jotka välitettiin tablettilaitteilla katsojille. Ne liittyvät sotimiseen ja aseisiin. Vuonna 2015 esitetty Adolf Hitler: Mein Kampf, Band 1 & 2 toteutettiin samaan aikaan kuin kielletystä kirjasta sallittiin uuden, kriittisen edition julkaiseminen Saksassa. Päätös herätti paljon keskustelua. Rimini Protokollin projektissa tutkittiin kirjan symbolista kieltoa.