Sotienväliseltä ajalta on syytä lyhyesti mainita kaksi merkittävää dramaatikkoa, jotka kuuluvat päättyvän vuosisatamme kiistattomiin klassikoihin. Pirandello ja Lorca olivat kumpikin, kuten niin monet muutkin vuosisadan alkupuolen hahmot, viemässä teatteria omalla tavallaan ”realismin tuolle puolen”. Toisin sanoen laajentamaan teatterin merkitystä joko filosofisesti, tietoisuudeltaan tai poeettisilta arvoiltaan.
Anti-illuusio, teatterin purkaminen
Niin Meyerholdin, Piscatorin, kuin muidenkin töissä keskeistä on ollut illuusion (kuvittelumaailman / fiktion maailman) rikkominen. Siinä ikään kuin astutaan ulos tarinasta ja muistutetaan, että meillä on oma konkreettinen todellisuutemme, leikkimme, jota olemme yhdessä kokoontuneet leikkimään.
Luigi Pirandello (1867–1936) oli kirjoittanut lukuisia romaaneja ja näytelmiä, mutta omistautui vuoden 1915 jälkeen vain näytelmille. Jo vuonna 1898 hän esitti ajatuksen siitä, että hyvä dialogi on toimintaa, puhuttua toimintaa (azione parlata). Vuonna 1908 ilmestyi kirjoitus Humorismi (L’Humorismo), jossa Pirandello määritteli todellisen, syvän huumorin syntyvän vastakohtaisuuksien näkemisestä ja spontaanina reaktiona vastakkaisille kuville.
Pirandello lähtee siitä, että koska kaikki totuudet ovat suhteellisia, realistisessa tai romanttisessa näytelmässä ei ole mieltä, koska se on aina joksikin muuksi puettu totuus. Pirandello keskittyykin tutkimaan ”monia todellisuuksiamme”, kuvitelmiemme ja toisten kuvitelmien luomia maailmoja. Hänelle teatterissa korostuu erityisesti se, miten illuusion maailma on ikään kuin ”yhtä todellinen” kuin todellinen maailmamme, jota mielikuvituksemme ohjaa.
Pirandellon näytelmä Kuusi henkilöä etsii tekijää aiheutti skandaalin Roomassa (1921). Siinä yleisö saapuu teatteriin, jossa arkinen harjoitus on menossa näyttelijöineen ja teatterinjohtajineen. Näyttämölle ilmestyy perhekunta, jonka tarina on erittäin traaginen, oikeastaan melodramaattinen. He sanovat olevansa kirjailijan jäljiltä, joka ei pystynyt kirjoittamaan heitä valmiiksi. Sen vuoksi he haluavat nyt, että teatterissa esitettäisiin heidän tarinansa. Näyttelijöiden esittäminä tarina muuttuu klisheeksi, minkä vuoksi henkilöt joutuvat sekaantumaan harjoituksiin. Lopulta kuitenkin ”todellisuus” ja ”teatteri” sekoittuvat keskenään.
Vuosina 1926–1928 Pirandello johti Roomassa omaa teatteriaan, Teatro d’Artea. Hänelle myönnettiin kirjallisuuden Nobel-palkinto vuonna 1934 laajasta novelli-, romaani- ja näytelmätuotannostaan. Italian suuri ja viisas filosofi, kirjailija ja teatterimies on Suomessa toistaiseksi luvattoman tuntematon, vaikka häntä esitettiinkin 1920-luvulla tuoreeltaan.
Pirandellon näytelmiä
| Luigi Pirandello 1867–1936 | |
| 1917 | Niin on jos siltä näyttää |
| 1921 | Kuusi henkilöä etsii tekijää |
| 1922 | Henrik IV |
| 1924 | Kukin makunsa mukaan |
| 1930 | Tänä iltana improvisoimme |
| 1934 | Vuorten jättiläiset |
Runollista kansanteatteria
Federico García Lorca (1898–1936) kuului Espanjan vuosisadan alun moderniin älymystöön. Hän kirjoitti runoja ja näytelmiä, joiden toteutuksissa olivat mukana hänen ystävänsä. Heihin lukeutui muun muassa Salvador Dali ja Luis Buñuel. Lorca aloittikin surrealistina ja kokeilijana 1920-luvun hengessä.
Vuonna 1931 ylioppilaitten teatteriryhmä päätti lähteä kiertämään maaseutua esiintyen auton lavalla ja yksinkertaisissa olosuhteissa. Kyseinen teatteriryhmä, La Barracca saavutti menestystä maaseudulla.
Lorcan pyrkimyksenä oli yhdistää yksinkertainen kansanomainen komiikka, traditio ja teatterillisuus tinkimättä kuitenkaan runollisuudesta: samalla hän pyrki tarjoamaan yleisölle riemua ja voimantuntoa. Lorca kritisoi espanjalaista maaseutua, sen sulkeutunutta ja ankaraa moraalijärjestelmää, joka suhtautui seksuaalisuuteen äärimmäisen latautuneesti ja samalla kieteisesti draamoissaan Veren häät ja Bernarda Alban talo. Vuonna 1936 Espanjan sisällissodan aikana Fransisco Francon kannattajat surmasivat vangitun Lorcan, joka oli Espanjan kansainvälisesti kuuluisin ja väkevin runoilija.
Lorcan näytelmiä
| Federico García Lorca 1898–1936 | |
| 1921 | Perhosen kirous |
| 1930 | Ruusu ja naskali |
| 1931 | Don Perlimpinin puutarharakkaudet (ilveily) |
| Don Cristobal (ilveily) | |
| Kunhan kuluu viisi vuotta | |
| 1933 | Veren häät |
| 1934 | Yerma |
| 1935 | Doña Rosita |
| 1936 | Bernarda Alban talo |