Porvaristo, eli tuotantovälineiden omistajaluokka sekä teollisuuden ja kaupan elinkeinonharjoittaja, hallitsi tärkeää osaa kaikesta yhteiskunnallisesta toiminnasta. On sanottu, että porvariston valtakaudella kehittyi huippuunsa sen omin taiteellinen muoto, nimittäin realistinen draama ja teatteri.
1800-luvun varhaisemmista näytelmistä huomattava osa toimi oopperoiden pohjana. Oopperoiden tuotanto oli 1800-luvulla huipussaan. Opintojakson otiskko, realismi, viittaa moneen eri käsitteeseen. Realismi ilmeni eri taiteenlajeissa monella tavalla.
Vanhin vastakohtapari on romantiikan ja realismin suhde. Kirjallisuuden historiassa raja on vedetty 1800-luvun puoliväliin. Vuosisadan jälkipuoliskolla kirjallisuus lisääntyi, jonka kohteina olivat nykyaika ja sen ihmiset sekä eri säädyt ja niiden ristiriidat havaittavien yhteiskunnallisten olosuhteiden vaikutuksen alaisina. Gustave Flaubertin romaani Madame Bovary (1857) on kirjallinen vakioesimerkki realismista. Tästä näkökulmasta realismi käsitteenä asettuu oppositioon edeltävän aikakauden romantiikkaan nähden. Vuosi 1848 oli ikään kuin tehnyt käänteen välttämättömäksi ainakin älymystölle.
Mutta realismin käsitteellä ei voi kuvata esimerkiksi 1800-luvun musiikkia. Wieniläisklassismin jälkeen syntyi varhaisromantiikka ja sen jälkeen myöhäisromantiikka, jota seurasi 1900-luvun alun impressionismi ja muut nousevat tyylit. Oopperan puolella verismin käsite vakiintui vasta 1800-luvun lopulla tarkoittamaan realistiseen kansankuvaukseen perustuvaa oopperaa.
Kuvataiteen puolella termi on ollut käytössä, mutta keskustelua on aiheuttanut se, onko realismi ensi sijassa tyyli- vai periodikäsite. Joka tapauksessa kuvauksen kohde muuttui 1850-luvulla. Aiempien mytologisten ja historiallisten maalausten rinnalle tuli ensiksi siististi puettu kansa, ja sen jälkeen ulkoilma-aiheet, työskentelevät talonpojat ja lopulta kaupunkien köyhälistö. Pian tämän vaiheen jälkeen seurasi vastareaktiona impressionismi ja muut ”ei-realistiset” (ei-jäljittelevät) kuvaamisen tavat.
Naturalismi oli realismin sisäinen oppositioliike, joka syntyi siinä vaiheessa, kun lukeva yleisö oli jo tottunut porvaristoa kuvaavaan realismiin. Naturalistit hakivat aiheensa yhä alemmista yhteiskuntaluokista kuvaten yksityiskohtaisesti niiden kurjuutta, väkivaltaa, likaisuutta ja seksuaalisuutta. Naturalismi oli äärimmäistä realismia, joka sävähdytti välittömästi ja joka koettiin osittain vastenmielisenä. Se herättää myös kysymyksen siitä, miten syvällinen tarkasti pintaa jäljentävä kuvaustapa on: onko ihminen pelkästään viettiensä vanki ja ahneutensa viemä olento?
Teatterissa ja dramatiikassa voidaan puhua samassa mielessä realismista kuin kirjallisuudessa: 1850-luvulta alkaen näytelmistö, joka kuvasi aikakauttaan ja ihmisten ongelmia siinä, lisääntyi. Tietyn aihepiirin kuvaamiseksi kehittyi keinoja. Esimerkiksi henkilöiden puheen ja toiminnan piti niin tarkasti kuin mahdollista vastata tapaa, jolla kuviteltavissa olevat henkilöt puhuisivat ja toimisivat vastaavissa oikean elämän olosuhteissa.
Tällainen näytelmämuoto edellytti näyttelijöiltä ja teatterikäytännöiltä sitä, että näyttämöllä myös käyttäydyttäisiin kuin oikeassa elämässä. Ennen naturalismia tällainen lähestymistapa tuntui etäiseltä: minkä vuoksi ihmisen pitäisi toimia näyttämöllä samalla lailla kuin ”oikeassa elämässä”? Romantiikkahan oli hakenut juuri jotakin elämää suurempaa ja jalompaa.
Teatterihistoriassa realismin käsite on ollut käytössä siis (1) periodikäsitteenä. Se viittaa ajallisesti 1800-luvun jälkipuoleen, ja sillä ymmärretään ensi sijassa yhteiskunnallinen realismi. Lisäksi se on saanut
(2) arvottavan ja ideologisen painotuksen silloin, kun on korostettu kuvaustapaan ja aihevalintaan liittyvää emansipatorista näkökulmaa. Sillä on tarkoitettu muun muassa yhteiskunnallisiin olosuhteisiin vaikuttamista ja pyrkimystä puuttua vääryyksiin ja epäkohtiin. Samalla se on pyrkinyt kuvaamaan epäoikeudenmukaisesti kohdeltuja henkilöitä niin, että heitä olisi helpompi ymmärtää.
Tässä mielessä esimerkiksi marxilainen tutkimustraditio on erottanut ”aidon realismin” naturalismista juuri sen perusteella, että (1) realistinen taide paljastaa yhteiskunnasta jotain syvempää ja rakenteellista kuin pelkän pintatason, ja että (2) sen vuoksi siihen implisiittisesti (piilevästi) sisältyy muutoksen mahdollisuus. Naturalismi on leimautunut sensaatiohakuiseksi vastenmielisyyksillä mässäilyksi. Näin marxilainen näkemys on lähellä porvariston konventionaalia (sovinnaista) näkemystä, myös olettaessaan olosuhteiden muutoksen olevan mahdollista.
Välttämällä ihmisten kuvauksessa ”rumaa” kuvauksen kohteena olevat alemmat yhteiskuntaluokat herättävät paremmin myötätuntoa. Tästä taas syntyy helposti poliittisen ”kaunistelun” ongelma. Lisäksi realismi voi tarkoittaa (3) esittämistavan realismia sen perusteella, että joku on oikean näköinen. Samalla se on itse asiassa tyylikäsite.
1800-luvun lopulta lähtien realismi on vakiintunut yhdeksi teatterin sitkeimmistä ja yleisimmistä tyylilajeista. Jopa niin yleiseksi ja normalisoituneeksi, että 1900-luvun uudet teatteri-ilmiöt on peilattu sitä vasten. Tällainen kertomus on ominaista opintojaksoille 7 ja 8. Niissä kuvataan eri tapoja, joilla poikkeaminen realismin valtavirrasta on muuttunut teatterihistorian suuren kertomuksen juoneksi. Sen vuoksi 1900-luvun kohdalla voi varautua siihen, että varsinainen valtavirta jää syrjään ja keskitytään nimenomaan poikkeuksiin, joista osalla on ollut kauaskatsoisempia merkityksiä kuin toisilla.
Mutta tässä opintojaksossa 6 keskitytään eurooppalaisten suurkaupunkien teatterikarttaan, näyttämöteknisiin kysymyksiin, teatterin lajeihin, sekä näyttelijän ja ohjaajan suhteisiin 1800-luvulla. Joudumme myös väistämättä pysähtymään eräisiin merkittäviin dramaatikkoihin sekä heidän elämänsä, tuotantonsa ja näkemystensä pääpiirteisiin. Heitä osuu 1800-luvun lopulle monta.
Myös jatkossa aineistolta voi odottaa lukuisia nimiä ja vuosilukuja. Niihin ei aina tarvitse tuhlata aikaa, sillä aineiston tarkoitus on olla myös tietopankki. Pidän mukana vain niitä, jotka ovat todella tärkeitä ja yritän myös mainita rinnakkaisia tapahtumia yleisestä historiasta. Mutta ennen kuin aloitamme, seuraavat vuosiluvut on aiheellista mainita, sillä koko 1800-luku jäsentyy niiden välillä. Oikeastaan historioitsija Eric Hobsbawmin pohjalta käsite pitkästä 1800-luvusta, Ranskan vallankumouksesta 1789 aina Ensimmäiseen maailmansotaan 1914 on vakiintunut. Ajanjaksoa leimasi porvariston valta ja edistysuskon ihanne.
1815
Ranskan keisari Napoleon kukistuu. Euroopan rauhaa takaamaan järjestetään Pyhä Allianssi. Siinä taantumukselliset keisarikunnat, Venäjä ja Itävalta olivat voimissaan. Niiden urkintajärjestelmät ja sensuuri pyrkivät tukahduttamaan vallankumoukselliset aatteet. Se kuitenkin ruokki kansallismielistä ja romanttista vallankumouksellisuutta. Ranskassa Bourbonit palautettiin kuninkaiksi.
1830
Heinäkuun vallankumous Pariisissa. Se lisäsi vauraan porvariston yhteiskunnallisia oikeuksia ja vaikutti kansalliseen liikehdintään eri puolilla Eurooppaa, kuten Puolassa ja Belgiassa. Ranskassa ”porvarikuningas” Louis Philippe astui valtaan, jolloin perustuslakia muutettiin elinkeinoelämän hyväksi.
1848
Helmikuun vallankumous Pariisissa sekä maaliskuun vallankumous Saksassa. 1848 tunnetaan Euroopan hulluna vuotena. Vallankumouksen seurauksena Ranskassa äänioikeutta laajennettiin ja hallitusmuoto muuttui tasavaltaiseksi. Vallankumous sytytti muuallakin Euroopassa voimakasta ylioppilaiden ja työläisten liikehdintää. Suurten keisarikuntien osina oli paljon pieniä kansallisuus- ja kieliryhmiä. Niiltä puuttuivat usein oikeudet omaan kieleensä sekä kansallisiin instituutioihin. Kiihtyneitä vaatimuksia ja kapinoita esiintyi kansallisten oikeuksien sekä kansalaisoikeuksien saamiseksi. Saksan kansallinen yhdistymiskehitys sai sysäyksen eteenpäin. Marxin ja Engelsin Kommunistinen manifesti julkaistiin. Vallankumous koski selvästi myös työväestöä. Ranskassa presidentti kaappasi vallan 1852 ja perustettiin Napoleon III:n johtama toinen keisarikunta.
1870–1871
Saksalais-ranskalainen sota, jonka taustalla oli Preussin pääministeri Bismarckin halu yhdistää Saksa sodalla. Ranskan keisarikunta (1852–1871) kukistui ja la belle époque, kaunis aikakausi päättyi. Vasta perustettu Ranskan kolmas tasavalta joutui maksamaan suuria sotakorvauksia. Saksan keisarikunta julistettiin syntyneeksi Versaillesin peilisalissa. Maaliskuussa 1871 Pariisin työläiset ottivat vallan ja perustivat Pariisin kommuunin, jonka kommunardit kukistettiin verisesti toukokuussa. Noin 30 000 työläistä surmattiin. Euroopan suurvaltojen keskinäinen kilpailu siirtomaiden haalimisesta käynnistyi, imperialismin aikakausi alkoi.
1914
Ensimmäinen maailmansota alkoi Itävallan ja Serbian provokaatioista. Vallankumous Venäjällä (1917) ja Saksassa (1918–1919). Versaillesin rauhassa 1918 kolme vanhaa keisarikuntaa, Venäjä, Itävalta-Unkari ja Saksan keisarikunta hajosi. Niiden alueelle syntyi pieniä kansallisvaltioita.
