8.8

Peter Brook

Peter Brook (s. 1925) oli Grotowskin ja Artaud’n ajatusten tärkeitä levittäjiä. Brookin nimi nousee esiin eräänä stimuloivimmista ja mestarillisimmista ohjaajista. Hän kuuluu teatterin tehtävää yhä uudelleen etsineiden ohjaajien eturiviin. Aloittakaamme Brookin omasta urasta.

Peter Brookin vanhemmat olivat Latvian juutalaisia. Hän itse oli kasvanut ja käynyt koulunsa Englannissa. Brook ohjasi jo teini-ikäisenä ja vuonna 1946 hän pääsi ohjaamaan itse Alec Guinnessia Karamazovin veljekset -produktiossa Lontoossa. Sen jälkeen hän ohjasi teatteria lukuisilla festivaaleilla sekä myös oopperaa. Covent Gardenissa Brook ohjasi Richard Straussin Salomen, johon Salvador Dali suunnitteli lavastukset.

Brookin 1950-luvun kuuluisia esityksiä oli Titus Andronicus, jossa Laurence Olivier ja Vivian Leigh näyttelivät. Sen lisäksi hän ohajsi useita esityksiä, joissa Paul Scofield näytteli. Brook ohjasi Dürrenmattin The Visit (Vanhan naisen vierailu) sekä Genet’n Parvekkeen Pariisissa vuonna 1960.

Samaan aikaan hänen kiinnostuksensa Artaud’hon kasvoi. Brook myötävaikutti Teatteri ja sen kaksoisolento -kirjan kääntämiseen englanniksi. Kirja aiheutti varsinaisen Artaud-innostuksen anglosaksisessa maailmassa.

Brookin merkittävä tuttavuus oli Grotowskin lisäksi puolalainen kriitikko ja tutkija Jan Kott. Kottin tapa analysoida Shakespearen näytelmiä vaikutti vahvasti myös Brookiin. Puolankielinen alkuperäisteos Szkice o Szekspirze (1961) ilmestyi englanniksi vuonna 1962 nimellä Shakespeare Our Contemporary. Sen suomennos Shakespeare tänään ilmestyi vuonna 1967.

Kott näkee Shakespearen aikalaisenaan: hän oli yhtä väkivaltaisen, hurjan ja arvaamattoman ajan kirjailija. Kuningasnäytelmät avautuvat parhaiten brutaalin valtataistelun näkökulmasta. Alitajuinen ja eroottinen ovat vahvasti läsnä monissa Shakespearen komedioissa. Absurdi, ”kuollut maailma” ja lohduttomuus leimaavat tragedioita. Shakespeare tuli nähdä karkean, vulgaarin ja ristiriitaisen renessanssin ilmentymänä; ei 1800-luvulta periytyvässä ”siistissä” ja jälkiromanttisessa traditiossa.

Kottin kuvaamassa hengessä Brook oli jo itse ohjannut verisimmän Shakespearen näytelmän Titus Andronicuksen. Erityisesti kuitenkin Royal Shakespeare Companyyn ohjattu Kuningas Lear (1962), jossa Paul Scofield näytteli pääosaa uudisti Shakespeare-esitystraditiota. Sen ominaispiirteitä olivat brutaali karkeus, alkuvoima, avoin väkivaltaisuus sekä karheat materiaalit; nahka, puu, rauta, hiekka. Esitys vieraili myös Suomen Kansallisteatterissa kirjailijan 400-vuotisjuhlavuonna 1964.

Royal Shakespeare Company oli aluksi festivaaliteatterin pohjalta perustettu pysyvä ensemble, jonka johtoon tuli ohjaaja Peter Hall vuonna 1961. Hänen rinnalleen nimitettiin vuonna 1962 Peter Brook ja erityisesti näyttelijäpedagogiksi Michael Saint-Denis. Ryhmä johti Royal Shakespeare Companya vuoteen 1968 asti. Tänä ajanjaksona siitä tuli Englannissa sekä paras kiinteä teatteri että johtava avantgarde-teatteri. Tällainen paradoksi kesti aikansa. Hall ohjasi muun muassa vuosina 1963–1964 Ruusujen sota -kuningasnäytelmien sarjan.

Brook ja Charles Marowitz johtivat yhdessä erityistä ryhmää, joka sai omistautua kokeilemaan artaud’laisia menetelmiä. Niin sanottu Theatre of Cruelty -projekti kesti näytäntövuoden 1963–1964. Se esitti muun muassa Artaud’n Verensyöksyn, kohtauksia Genet’n Kaihtimista sekä Marowitzin Hamlet-kollaasin.

Brookin merkittävin ohjaus tuolta ajalta oli Peter Weissin näytelmä Marat/Sade (kuva). Siinä mielisairaalan potilaat esittävät markiisi de Saden johdolla näytelmän Ranskan vallankumouksen ajoilta ja ”joukkojen hulluudesta”. Esityksen psykofyysisesti pitkälle viety, suuren näyttelijäjoukon ”uskaltautuminen” oli aikalaisille voimakas kokemus. Siitä on elokuvataltiointi. (kuva)

Julmuuden teatterin periodi inspiroi muita, etenkin nuoria teatteriryhmia ympäri maailmaa. Brook itse ja hänen ensemblensa siirtyivät kuitenkin kohti suoraa poliittista teatteria toteuttamalla vuonna 1966 näytelmän U.S. Se tuomitsi suoraan Yhdysvaltojen osallistumisen Vietnamin sotaan. Esitys vetosi lopun äänettömällä rauhanpiirillä ”meidän = us” eli Englannin vastuuseen, sillä se oli mukana sotaoperaatiossa. Vastaavanlaisia Vietnamin sodan vastaisia esityksiä tehtiin ympäri Eurooppaa ja Yhdysvaltoja.

Vuonna 1968 Brook erosi Royal Shakespeare Companysta. Samana vuonna ilmestyi myös Brookin The Empty Space, Tyhjä tila (suom. 1969), joka on Brookin teatteriajattelun keskeinen kirja. Siinä Brook esittää tunnetun jaottelunsa neljään eri teatterin tyyppiin.

Kuolettavas teatteri viittaa kansalliseen ja institutionalisoituneeseen juhlateatteriin. Myös kaupallinen ja automaattinen naurattamisteatteri, jota suurkaupungit ovat täynnä, on kuolettavaa teatteria. Vaikka se edellyttää ammattiosaamista, pysyy se pystyynkuolleena.

Pyhäksi teatteriksi Brook nimittää niitä teatterimuotoja, joissa on etsitty rituaalisia juuria. Niissä itse esitystilanne yritetään kohottaa uskonnollisuutta lähentyvälle tasolle. Myös katsojien läsnäolo yritetään saada sellaiselle asteelle, että ne olisivat ”esityksen osatekijöitä”. Tällainenkin teatterimuoto on vaarassa kuolettua.

Karkea teatteri on teatteria, jota esimerkiksi Brecht ja muut ”hiomattomia” keinoja käyttävät tekijät edustavat. Karkean teatterin myönteisiä piirteitä ovat kansanomaisen komiikan sekä karnevalismin ja vulgaarin läsnäolo. Sekin kaventaa jotakin teatterin kaikista mahdollisuuksista.

Brookin mukaan teatterin tulisikin olla välitöntä teatteria. Se kykenisi yhdistämään niin pyhät kuin karkeat elementit, sekä taidon, joka kuuluu ammatin traditioihin. Elisabethin ajan teatteria oli tässä mielessä välitöntä. Se ei koskaan pitäytynyt yhdessä virityksessä, vaan oli kaiken aikaa valmis vaihtamaan rekisteriä ja tunneskaalaa lähikuvasta kaukokuvaan, vulgaarista komiikasta suurimpaan paatokseen, isosta pahasta ja hyvästä äärimmäiseen moniselitteisyyteen.

Brookin mukaan teatteriesityksessä vaikuttaa kolmen kirjaimen yhdistelmä: r r a = eli repetition, representation ja assistance.

Harjoitteleminen (repetition) viittaa siihen, että teatteri ei voi toimia pelkästään esityksen ja läsnäolon avulla, vaan se täytyy ajatella ja valmistella. Esittäminen (representation) tarkoittaa sitä, että teatteria ei voi vain harjoitella suljetussa laboratorio-olosuhteissa itseään varten, sillä julkisuus kuuluu teatterin olemukseen. Läsnäolo, myötävaikutus (assistance) viittaa pääasiassa yleisön tehtävään. Näyttelijöiden on kuitenkin motivoitava yleisöä siihen.

Tällainen karkea referaatti pääkohdista ei tee oikeutta kirjalle, joka on uhmannut aikaa hämmästyttävän hyvin. Se on yhä keskeistä luettavaa teatterintekijälle.

Brookin seuraava kuuluisa tulkinta oli Kesäyön uni Royal Shakespeare Companyssa vuona 1970. Se kiersi ympäri maailmaa ainakin kolme vuotta. (kuvat) Esityksessä oli mukana trapetseilla keinuvia keijuja valkoisessa huonetilassa, säntäileviä ihmisiä ja yleisön puolelta paikalle touhottavia käsityöläisnäyttelijöitä (aikansa teatteriryhmä). Nämä kaikki latasivat esityksen täyteen myönteistä energiaa. Se oli yhtäaikaa artistinen, se vaati fyysisiä taitoja ja se vetosi mielikuvitukseen. Samalla se oli ”kirkkaan selkeä”, sillä siinä puhuttiin tekstiä niukkaeleisen koruttomasti. Näyttelijä joutui koko ajan keskittymään samanaikaisesti myös johonkin fyysiseen taitoon.

Brook Pariisissa

Brook asettui Pariisiin ja perusti Théatre de Bouffes du Nord’iin kansainvälisen ryhmän, joka sai nimekseen International Centre of Theatre Research. Myös hän kiinnostui teatterista osittain antropologiselta kannalta sekä tavasta, jolla se mahdollisti universaalin kommunikaatiomahdollisuuden. Hänen ensimmäinen produktionsa Orghast esitettiin Persepoliin raunioilla vuonna 1971. Sen kieleksi oli kehitelty jonkinlainen kuvitteellinen muinainen indoeurooppalainen kantakieli.

Vuonna 1972 seurue teki pitkän kiertomatkan Länsi-Afrikassa, jossa se esitti improvisaatioitansa kylissä, joissa valkoihoisia ei juuri koskaan ollut käynyt. Vastalahjaksi kyläläiset esittivät heille omia yökausia kestäviä tanssi- ja musiikkisessioitaan (kuva). John Heilpern kirjoitti kirjan seurueen Afrikan matkasta nimeltä The Conference of the Birds. Muuten kiertueen kokemukset purettiin vasta näyttämökauden 1975–1976 esityksessä The Ik Pariisissa. Siinä kerrottiin Afrikan kansoja kohdanneista elinkeinomuutoksista ja degeneraatiosta.

Seurue sai vanhan, purkutuomiota vailla oleva patinoitunut teatterirakennuksen Bouffes du Nord käyttöönsä. Sinne rakennettiin maalattia, joka luo hyvin lämpimän tunnelman yhdessä vanhan koristelun kanssa. Brook ohjasi sinne muun muassa 1974–1975 Shakespearen Timon ateenalaisen, Jarryn Kuningas Ubun (1977) sekä Jean-Claude Carrièren vanhaan persialaiseen satuun perustuvan esityksen La Conférence des Oiseaux (Lintujen konferenssi) vuonna 1979.

Brook ohjasi vaimoaan Natasha Parrya varten vuonna 1981 Tšehovin Kirsikkapuiston. Sen lisäksi hän teki oopperalaulajien kanssa riisutun version Bizet’n klassikko-oopperasta Carmen nimellä La Tragédie de Carmen (Carmenin tragedia) vuonna 1982. Se oli merkittävä koe ”esittää oopperaa toisin”.

Yhdeksän tuntia kestänyt esitys, jota valmisteltiin lähes kymmenen vuotta (1976–1985) oli sukellus toiseen kulttuuriin. Teos oli intialaisen kulttuurin peruseepos Mahabharata. Se nähtiin Avignonin festivaaleilla vuonna 1985. Produktio myös taltiotiin televisiota varten. Niin kuin monet muutkin Euroopan teatterintekijät, Brook oli matkalla vieraassa kulttuurissa hakemassa uusia vaikutteita.

Hänen esityksensä on herättänyt paljon keskustelua kulttuurien välisestä teatterista ja myös kritiikkiä. Brookia on arvosteltu intialaisen filosofian unohtamisesta ja kosmisen, 15 kertaa Raamattua laajemman panoraaman, rajoittamisesta vain kahden klaanin väliseksi sodaksi. Siinä korostui toiminta ja taistelutahto; eeppinen ”länsimaistettu” tapahtumien taso. Sekulaaristamista, maallistamista ja mysteerielementin poissulkemista on pidetty tyypillisinä länsimaisen intellektuellin operaatioina. Brookia on myös puolustettu: Viime kädessä teatterihistorian kannalta ei ole helppoa osoittaa muotoja, jotka olisivat ”puhtaita”. Brookin ja Jean-Claude Carrièren tulkinta kantoi myös aidosti huolta ja vastuuta kulttuurien välisestä dialogista.

Brook on myöhemmässä toiminnassaan yhä enemmän keskittynyt tarinankerrontaan teatterin ytimenä. Vuonna 2000 hän ohjasi englanninkielisen Hamletin hämmästyttävällä yksinkertaisuudella, jonka intensiteetti oli kevyttä ja hyvin ajateltua. Teos esitettiin näyttämötilan rajaavalla matolla, ja esitys keskittyi tarkasti tilanteisiin ja ihmissuhteisiin. Kaikilla päähenkilöillä oli eri etninen tausta. Hamlet, isän haamu ja Claudius olivat tummaihoisia. Verikoston oikeutusta pohtiva klassikko oli enemmän kuin ajankohtainen keskustelussa joidenkin maahanmuuttajayhteisöjen vahvissa suku- ja klaaninormistoissa. Produktio on myös filmattu. Brook on ohjannut teatteria vielä yli 85-vuotiaana 2010-luvulla.