Teatteri, jossa hedelmällisimmällä tavalla yhdistyivät naturalismin aatteelliset, visuaaliset ja näyttelemistapaa koskevat pyrkimykset oli Moskovan Taiteellinen Teatteri. Se avattiin vuonna 1898, ja siitä tuli oitis Venäjän vapaamielisen älymystön suosima teatteri. Se kohosi ensiksi Venäjän johtavaksi teatteriksi ja pian myös maailmankuuluksi. Moskovan Taiteellisen Teatterin perustivat Vladimir Nemirovitš-Dantšenko (1858–1943) ja Konstantin Stanislavski (1863–1938). Heidän tärkein kirjailijansa oli tietenkin […]

Opintojakson pääotsikossa on maininta, joka viittaa siirtymiseen realismista pois. Realismi ja naturalismi saivat vakavan haastajan symbolismista jo vuonna 1885, mutta ennen kaikkea 1890-luvulla. Vuonna 1885 symbolistinen näkemys nousi rinnakkain naturalismin kanssa esille. Symbolismi oli taiteellisena liikkeenä elitistisempi. Siinä korostettiin sitä, kuinka taideteoksessa ei ole mitään mieltä, jos sen päämääränä on pelkkä luonnon kopiointi. Hyvä runous […]

Vuosisadan vaihteen molemmin puolin työskenteli kaksi teatterin visuaalisen ilmaisun uudistajaa. Itse asiassa he jatkoivat siitä, mihin symbolistit olivat pelkistävässä ajattelussaan päässeet. Tästä eteenpäin käytämme termiä skenografia viittaamaan koko näyttämötilan visuaalisuuteen. Kokonaisuuteen liittyvät myös ihmiskeho, puvut ja valot. Ajattelutapa erosi voimakkaasti historiallisesta ja materiaalipainotteisesta lavastamisesta. Ensimmäinen näistä kahdesta skenografian uudistajasta oli sveitsiläinen Adolphe Appia (1862–1928). Hän […]

1900-luvun teatterin ymmärtämiseksi on eläydyttävä yhä uudelleen paitsi maailmansotaa edeltävän aikakauden jäykkyyteen ja pönäkkyyteen, myös autoritaarisiin yhteiskuntiin, jyrkkiin luokkavastakohtaisuuksiin, militarismiin sekä sen rinnalla yhä mahtavampaan teollisuuteen, samalla myös sotateollisuuteen. Yhtä tärkeä elämyksellinen kiinnekohta ovat maailmansodan tuottamat kärsimykset ja ruumiskasat. Vuodet 1914–1918 muuttivat Eurooppaa pysyvästi. Maailmansotaan liittyivät ennennäkemättömät määrät kuolonuhreja, juoksuhautojen ja asemasodan loputon kurjuus, hirveä […]

Ensimmäisen maailmansodan jälkiseuraukset eri maissa olivat erilaiset. Euroopan maiden intellektuellit olivat kerääntyneet Zürichiin ja viettäneet aikaansa maanpaossa luoden uutta taidetta. Sodan jälkeen oli voittajiin kuuluneen ympärysvalta Ranskan pääkaupunki täynnä valoisaa elämänuskoa, vaurautta ja iloittelua. Tämä siitäkin huolimatta, että maa oli kärsinyt suuresti sodassa ja menettänyt yli miljoona kolmesataatuhatta sotilasta. Täysin päinvastoin oli kuitenkin Saksassa, joka […]

Venäjän taloudellinen ja poliittinen takapajuisuus 1900-luvun alussa Länsi-Eurooppaan nähden oli suuri. Vaikka teollistuminen oli käynnistynyt, se oli keskittynyt vain harvoihin kaupunkeihin. Muualla elettiin maataloudesta. Kauppias- ja teollisuuspiirit olivat vaurastuneet ja sivuuttamassa vanhaa maa-aatelistoa taloudellisena voimana. 1900-luvun alussa Venäjä kävi monia sotia etelän suunnalla. Ratkaisevaksi muodostui Japanin kanssa käyty sota 1905, jolloin Venäjän kaksi laivastoa, Tyynenmeren […]

Pyrkimys teatterin muotokielellä kokeilemiseen sekä suuret, persoonalliset ja uutta tyyliä luoneet ohjaajapersoonallisuudet kehittyivät ennen kaikkea Manner-Euroopan olosuhteissa, ei niinkään anglosaksisessa maailmassa. Syiden erittely on haastavaa. Silti etenkin Saksan vahvuus teatterimaana näkyy selvästi, kun seuraavassa tarkastelemme kahta ohjaajaa. He ovat syystä viime vuosisadan alkupuolen suuria nimiä. Max Reinhardt — teatterin monitoimimies Max Reinhardtin (1873–1943) nimeä olemme melkein […]

1900-luvun taide, jonka päätehtävänä on ollut ylistää valtaapitävää diktaattoria, ideologiaa ja autoritaarista yhteiskuntaa on nykyään ensi sijassa historiallisesti, ei taiteellisesti, huomionarvoista. Autoritaariset ja totalitaariset hallinnot ovat kuitenkin erottamaton osa 1900-lukua, ”äärimmäisyyksien aikaa” (Eric Hobsbawm). Sen vuoksi ajanjaksoa Venäjän 1917 vallankumouksesta aina Saksan 1930-luvulle on aiheellista käsitellä myös teatterihistorian näkökulmasta. Tämän jakson pääpaino on Venäjän bolševikkipuolueen […]

Sotienväliseltä ajalta on syytä lyhyesti mainita kaksi merkittävää dramaatikkoa, jotka kuuluvat päättyvän vuosisatamme kiistattomiin klassikoihin. Pirandello ja Lorca olivat kumpikin, kuten niin monet muutkin vuosisadan alkupuolen hahmot, viemässä teatteria omalla tavallaan ”realismin tuolle puolen”. Toisin sanoen laajentamaan teatterin merkitystä joko filosofisesti, tietoisuudeltaan tai poeettisilta arvoiltaan. Anti-illuusio, teatterin purkaminen Niin Meyerholdin, Piscatorin, kuin muidenkin töissä keskeistä […]